Lääkärit Ojala ja Pöyhönen avasivat aivan aiheellisesti keskustelun (SS 5.12.) siitä, mitä terveydenhuollossa jatkossa hoidetaan, miten ja mihin hintaan. Kirjoitus sai pohtimaan sitä, miten sosiaali- ja terveydenhuollon menoja kyetään hillitsemään Suomessa, kun jokaisella hyvinvointialueella tulee olemaan oma vahva asemansa. Toki valtiovalta tulee asettamaan toimintaan taloudulliset raamit laskentaperusteiden pohjalta. Kuitenkin riski ajautua vähintäänkin kevyen kilpavarustelun tielle on olemassa, mikäli paria pulmaa ei ratkaista. Pienessä maassa alueilla ei yksinkertaisesti ole varaa kisata keskenään.
Erityisesti erikoissairaanhoidossa on kaksi perustavanlaatuista ongelmaa, jotka tulisi ratkaista. Nämä ovat vertailun mahdottomuus ja hoitojen kattohinnat tai pikemminkin jäljemmän puuttuminen.
Toimijoiden vertailun mahdottomuus on selvä pulma. Ongelmana Suomessa on se, että meillä ei ole yhtenäisiä järjestelmiä tuotannon ohjaamiseen, eikä tällaisia voida siis käyttää kannustimena palveluiden toteuttamisessa. Mikäli järjestelmät olisivat yhtenäiset, voitaisiin toimintoja vertailla ja arvioida.
Terveydenhuolltoon sovellettua taloustieteen kilpailun sääntelyn mekanismia kutsutaan yardstick competition -malliksi. Mallissa taustalle luodaan niin sanottu varjotuottaja, joka on keskimääräinen luonnos alan kaikista tuottajista. Näin monopolituottajina nähtävien sairaaloiden välille mallinnetaan kilpailutilanne. Toimiakseen malli tosin vaatii kansallisen ja yhtenäisen hinnoittelumallin. Ongelma Suomessa onkin se, että hinnoittelumallina käytettyä DRG-järjestelmää (Diagnosis Related Group) ei ole täysin yhtenäistetty. Kansallinen DRG-hinnoittelu toimiikin useissa maissa kirittäjänä, varjotuottajana, jota kohti eri toimijat pyrkivät. Järjestelmät tulisikin saada pikimmiten kuntoon.
Lääketieteen kehittyessä toinen ongelma ovat kattohinnat ja niiden asettaminen. Tiivistäen kyse on siitä, mitä yhteiskunta on valmis maksamaan eri hoidoista. Tässä mittarina käytetään usein laatupainotettua elinvuotta, ja arvioidaan sitä, kuinka monta laatupainotettua elinvuotta hoito tuo lisää potilaalle tiettyyn hintaan. Meillä laatupainotetun elinvuoden arvoa ei ole määritetty, kun esimerkiksi Englannissa maksuhalukkuus on asetettu 20 000-50 000 puntaan laatupainotettua elinvuotta kohti.
Se, mihin maksuhalukkuuden raja-arvo asetetaan, on lopulta poliittinen päätös. Vaikka itse kysymys on monisyinen ja hankalakin, tulisi keskustelu käydä ja kyetä ratkaisemaan tämäkin pulma.
Edellä mainittuja ongelmia ei voida ratkaista hyvinvointialueilla. Valtiovallan virastoineen tuleekin määrätietoisesti ratkaista nämä ongelmat, ja taloudellisten kannustein ajaa hyvinvointialueet yhtenäisiin järjestelmiin ja käytäntöihin.
* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 15.12.2021.
Juho Pulkka 