Jatkuvan oppimisen juoni

Kirjoitin keväällä kolumnin siitä, kuinka meidän tulee kyetä tunnistamaan ja hyödyntämään entistä enemmän verkostoja ympärillämme, kun teemme yläsavolaista yhteistyötä. Maailma tiivistyy verkostojen myötä entistä enemmän, eikä Ylä-Savo ole tässä poikkeus. 

Yksi nykyaikamme keskeinen sosiologi Manuel Castells luonnosteli jo vuosituhannen taitteessa, kuinka yhteiskuntia voidaan luonnehtia verkostoyhteiskunniksi, joissa osaamiseen nojaaminen on keskiössä. Vuosien kuluessa ilmiö ei ole kadonnut minnekään, vaan pikemminkin voimistunut entisestään. Ei turhaan puhuta niin organisaatioiden kuin yksittäisten työntekijöiden osaamisen kehittämisestä kuin jatkuvasta oppimisestakin. 

Jotta organisaatiot kykenevät kehittymään sekä verkottumaan mahdollisimman tehokkaasti ja näin edistämään yhteistyötä, on yksittäisten työntekijöidenkin oltava ajan tasalla tiedoiltaan ja taidoiltaan. Erityisesti tämä korostuu tietotekniikan ja teknologian parissa, jotka etenevät kehityksessään hurjaa vauhtia. Ei ole sattumaa, että osaajista on meillä Ylä-Savossakin pulaa ja heistä käydään jatkuvasti kilpailua. Mikään toimiala voi myöskään kehittyä, mikäli osaamisen kehittämistä ei tunnisteta ja siihen kannusteta. 

Valtioneuvosto julkaisi loppuvuodesta 2020 jatkuvan oppimisen parlamentaarisen uudistuksen linjaukset, joiden tavoitteena on jatkuvan oppimisen järjestelmän uudistaminen vastaamaan tulevaisuuden tarpeita. Asiakirja toimenpiteineen on tarpeen ja on hyvä, että valtiovalta on ottanut asiakseen edistää jatkuvaa oppimista. Kuitenkin itsensä kehittäminen lähtee ihmisestä itsestään ja erityisesti siitä, että hänellä on mahdollisuudet ja kannusteet kehittää osaamistaan, olkoon hän sitten työn piirissä tai sen ulkopuolella. 

Kuten valtioneuvoston julkaisun saatesanoissa todetaan, on jatkuva oppiminen paras turva työn, teknologian ja maailman muutoksessa. Toteama pätee niin organisaatioihin kuin yksittäisiin ihmisiinkin. 

Rohkenen väittää, että ne organisaatiot, jotka ovat tunnistaneet jatkuvan oppimisen juonen, ovat menestyneet ja tulevat menestymään myös jatkossa. Samoin nämä organisaatiot kykenevät parhaiten yhteistyöhön verkottuvassa maailmassa ja näinkin luomaan hyvää ympärilleen.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 18.8.2022.

Kansallisessa metsäpolitiikassa on parantamisen varaa

Kuljimme viime kesänä Vätsärin erämaassa ja leiripaikaksi valikoitui rantakallio, jota komisti reilun 500 vuoden ikään ennättänyt mänty. Valitettavasti petäjän iän pystyi määrittämään ilman kairauksia, sillä joku kulkija oli ottanut puusta oksan muistokseen tai todennäköisesti polttopuukseen muutama vuosikymmen sitten. 

Kuun alussa (2.7.2022) Helsingin Sanomat kirjoitti Inarin yhteismetsistä, joiden puita ei haluta ostaa. Puukauppa on ollut jumissa muutaman vuoden ajan, koska osa Inarin yhteismetsistä on koskemattoman metsän alueella (IFL). Suuret metsäyhtiöt ovat mukana vastuullisen metsätalouden sertifikaatissa (FSC), jonka sääntöjen mukaan tällaisen alueen puustoa ei saa hakata. Yhteismetsänomistajien näkökulmasta tilanne on toki kiusallinen, mutta ikimetsien ja luontoarvojen puolesta tilanne on vain hyvä. Koskemattomia ja hitaasti kasvavia ikimetsiä meillä ei ole liiaksi, vaikka metsäinen maa olemmekin. 

Yle uutisoi pari vuotta sitten (25.6.2020), kuinka Suomi on yksi huonoimpia metsien monimuotoisuuden säilyttäjiä. Vuosien saatossa on herätty keskusteluun siitä, kuinka järkevää on lopulta parturoida koko metsä ja viedä risutkin hakkeeksi. Tällöin jäljelle on jäänyt köyhä maa, joka sellaiseksi hyväksi aikaa jää. Kun hakkuut on toteutettu aikoinaan niin, että metsästä viedään kaikki puuaines jopa kantoja myöten, heikkenee metsäluonnon monimuotoisuus, muotoili asian Luonnonvarakeskuksen tutkija Ilkka Vanha-Majamaa Ylen uutisessa. 

Kysymys metsien hoidosta ja kestävästä käytöstä eri ulottuvuuksineen on monisyinen vyyhti, jossa risteävät niin metsäteollisuuden kuin metsänomistajien intressit, luontoarvot kuin kestävän kehityksen eri ulottuvuudet. 

Jos metsäyhtiöt ovat sertifikaateillaan parantaneet toimintaansa, samaa ei voi sanoa Suomen valtiosta. Kenties suurin häväistys metsiämme kohtaan on  ollut asettaa  valtiovallan toimesta viime vuosina tulostavoitteet Metsähallitukselle, joka huolehtii valtion maista. Metsähallituksen hallinnassa on kaikkiaan 12,6 miljoonaa hehtaaria valtion omistamia maa- ja vesialueita. Tämä on lähes kolmannes koko Suomesta. 

Tulostavoitteisiin pyrittäessä mm. hitaasti kasvavia ikimetsiä on kaadettu Lapissa. Samoilla lämpimillä tulipaikkojen ylläpitoa on lyöty laimin tai vastuu niistä on annettu yhdistysten harteille. Myös muuta omaisuutta, kuten tupia, on myyty rahamiehille hyvään hintaan. Toki uuttakin rakennuskantaa on rakennettu turistien suosimille alueille. 

Kansallisessa metsä- ja luontopolitiikassa on väistämättä parantamisen varaa. Näin on erityisesti aikana, jolloin kansakuntamme herää ilmaston lämmetessä ymmärtämään lähtökohtaisesti nuorten metsiemme eri arvot.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 15.7.2022.

Kentällä ja kentän laidalla

Olen kiinnostunut jalkapallon seuraamisesta vasta viime vuosina, vaikka onhan kaveriporukoissa jalkapalloa tullut pelattua monet lapsuuden ja nuoruuden kesät. Enkä ole joukossa ainoa, joka jalkapalloa jossain muodossa pelaa tai seuraa, sillä onhan jalkapallo maailman suosituin urheilulaji. Yksi syy tälle lienee se, että jalkapallo on pelitaktisista monimutkaisuuksista huolimatta helppo laji aloittaa ja alkuun pääsee pallolla ja parilla pelikaverilla. 

Kun muualla Euroopan sarjoissa vietetään jalkapallon kannalta kesätaukoa, täyttyvät meillä Suomessa kentät ja kentän laidat, kun pelaajat kannustusjoukkoineen pääsevät nauttimaan lajista. Vaikka katse itse kullakin on nyt kotimaan kentillä, voi pelatusta kaudesta Euroopassa tehdä ainakin yhden noston. Eurooppa-liigan finaalissa pelasi Suomen Glen Kamara, jonka joukkue Glasgow Rangers koki lopulta harmillisesti tiukan tappion Frankfurtille rangaistuspotkukilpailussa. Peliaikaa finaalissa tuli hänelle ennen vaihtoa täyteen 90 minuuttia. Vaikka voittoa ei tullut, on Kamara on yksi harvoista suomalaisista, jotka ovat ikinä pelanneet Euro-finaalissa. Kun jalkapalloa taitaa, voi päästä pitkälle.

Jalkapallon kansainvälinen rytmitys mahdollistaa suomalaisittain katsottuna sen, että jalkapalloa voi seurata ympäri vuoden ja nyt ovat käsillä pelaamisen ja harrastamisen huippuajat meillä Iisalmessakin. Iisalmessa PAVE on liikuttanut väkeä ja erityisesti pelannut jalkapalloa jo lähes 75 vuotta. Tänä vuonna miesten edustusjoukkue pelaa Nelosessa ja lapsia ja nuoria liikuttaa harrastejalkapallo sekä perhefutis. Viime vuonna PAVEssa oli reilut 140 Palloliiton pelipassin omistavaa jalkapallon harrastajaa.

Erityisen tärkeänä näen sen, että harrastamaan pääsee matalalla kynnyksellä ilman tarvetta kisata – myös tukijoukkoja aktivoiden. Niin harrastejalkapallo kuin perhefutiskin omat omiaan kannustamaan pelaamaan ja nauttimaan jalkapalloilun riemuista, mihin Iisalmi kaupunkina pyrkii tarjoamaan mahdollisimman hyvät puitteet. Yhteistyö jalkapalloseurojen kanssa toimii kaupungin näkökulmasta myös erittäin hyvin.

Jalkapallo on paljon muutakin kuin kentällä pallon perässä juoksemista ja maalin tekoa. Parhaimmillaan se voi olla elämäntapa, johon kuuluu pelaaminen, talkootyö ja jalkapallon seuraaminen. On jokaisen omasta kiinnostuksesta kiinni, millaisella kulmalla jalkapalloa seuraa tai sitä pitää hallussa. Sekin on toki mainittava, että jalkapalloa ei ole ilman jokaista edellä mainittua kokonaisuutta. Tuki- ja talkoojoukkoja tarvitaan, jotta pelaaminen ja peliuralla mahdollinen eteneminen mahdollistuvat ja seuraajat tuovat massaa pelien ympärille kentän laidoilla ja kotikatsomoissa.

Jokainen seuratoimija PAVEssa ansaitseekin kiitoksen siitä, että itse pelaaminen on mahdollista. Iisalmen kaupungin puolesta haluan kiittää ja toivottaa menestystä kentillä sekä tarmoa jokaiselle seuratoimijalle hienon lajin parissa.

* Teksti on julkaistu Pallistissa 8.6.2022.

Hetkeen keskittyen vailla sosiaalista mediaa

Olin alkuvuodesta aikeissani kirjoittaa sosiaalisen median vallasta ihmismieleen, mutta teksti jäi pöytälaatikkoon, kun pohdinkin yhteisiä toimia ilmaston eteen. Ajankohtaisena aiheena sosiaalinen media ei kuitenkaan ole minnekään kadonnut ja näin kesän tulevia kokemuksia odottaessa on aiheen pariin hyvä palata.

Jätin viime kesän päätteeksi sosiaalisen median alustat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta pois käytöstä. Sekin alusta, jossa profiili on yhä olemassa, avautuu omalle näytölleni noin kerran pari kuukaudessa – politiikanteon vuoksi. Ruutuaika on vähentynyt huomattavasti, enkä koe edes jääneeni mistään paitsi.

Esimerkiksi luotettavaa uutissisältöä saa parhaiten luotetuista ja riippumattomista lähteistä, kuin aiheeseen hurahtaneilta kommentaattoreilta, jotka voivat toimia tahallaan tai tahattomasti valheiden levittäjinä. Toki oikeita asiantuntijoita seuraamalla pääsee monesti eri aihepiirien tarkastelussa aina syvemmälle. Venäjän sotiessa Ukrainassa näemme, miten sosiaalisella mediallakin on propagandassakin vankka sija.

Olen aiemminkin pitänyt lyhyempiä tai pidempiä sosiaalisen median taukoja lähinnä loma-aikoina, kun akkua on ollut syytä säästää viettäessäni aikoja tiettömien taipaleiden takana. Viime kesällä Lapista palatessani ajatus pidemmästä tauosta kasvoi mielessäni ja elokuussa 2021 lähtivät useat profiilit poistoon.

Lopulta irrottautuminen sosiaalisesta mediasta oli helppoa, kun aihetta oli pohtinut eri näkökumista. Kahtena päällimmäisenä tekijänä lähtöön olivat oma aika kokemuksineen sekä sosiaalisen median taustayhtiöiden intressit. Yhtiöt eivät nimittäin ole mitään hyväntekeväisyysjärjestöjä, jotka tarjoavat leppoisan alustan rupattelulle. Tosiasiassa Naamakirjojen ja vastaavien algoritmit raksuttavat ihmisten tileilleen syöttämillä tiedoilla ja verkostoilla lähinnä dollareita yhtiöiden kirstuihin.

Pohdin myös sitä, kuinka paljon paremmin pystyn keskittymään hetkeen ja tilanteisiin, kun niissä ei ole häiriötekijänä älypuhelin suodattimineen. Tämä huomio pätee erityisesti sosiaalisen median alustoihin, joissa pääpainossa on kuvien jakaminen.

Ainakin itse olen saanut useasta hetkestä enemmän irti, kun älypuhelimen ruudun sijaan olen saanut keskittyä hetkeen.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomiassa 7.6.2022.

Liftaten maailman menossa

Olen liftannut elämässäni kahdesti. Ensimmäisellä kerralla kahden tunnin yrittäminen syksyisessä illassa ei tuottanut tulosta, vaan sain tyytyä linja-auton kyytiin. Siitäkin huolimatta olen suhtautunut positiivisesti liftaamiseen ja liftareihin. Tämä on myös kannattanut, sillä toisella kerralla pääsin pohjoisessa pidemmälle kuin olin uskaltanut toivoakaan pääseväni, kiitos ystävällisen pariskunnan. 

Muutaman kerran olen epähuomiossa ohittanut peukalo pystyssä odottavan matkaajan, mutta näinä kertoina olen yleensä kääntynyt takaisin ottaakseni kyytiläisen mukaan. Käännös on poikkeuksetta kannattanut, sillä jokainen matka on tarjonnut mahdollisuuden mielenkiintoiseen kohtaamiseen uuden ihmisen kanssa. Huonoja kokemuksia ei ole kohdalleni sattunut. 

Ajellessani tiistaina Sukevalle hoksasin taas liftarin liian myöhään pysähtyäkseni, mutta käännyin takaisin tarjoamaan kyytiä. Vaikka en voinut edistää matkaa kuin reilun parikymmentä kilometriä, oli sekin hänelle avuksi. Nopeasti kävi nimittäin ilmi, että matkanteko oli ollut viime viikkoina Suomessa hieman hankalaa. Puolitoista kuukautta hän oli asunut tuttaviensa luona Helsingissä, ja muutama viikko sitten oli hänen pankkikorttinsa lakannut toimimasta. Syykin kuoleentumiseen oli selvä, sillä olihan kortti venäläisen pankin myöntämä. Kuten arvata saattaa, oli kortinhaltijakin Venäjältä kotoisin ja sieltä vastikään pois lähtenyt – todennäköisesti pysyvästi. 

Aivovuoto Venäjältä on kiihtymään päin, ja Venäjän on nyt jättänyt tuhansia koulutettuja ihmisiä. Ulkopoliittisen instituutin tutkija Jussi Lassilan mukaan Venäjän muuttuminen autoritäärisemmäksi ja epävakaammaksi on saanut aikaan sen, että väkeä on lähtenyt paljon, ja erityisesti viimeisen parin vuoden aikana lähtijöillä on ollut poliittinen komponentti lähtöpäätöksensä taustalla  (STT 9.3.2022). 

Palataan liftariin. Venäjän propagandasta huolimatta oli hänellä oikea kuva maansa hallinnon toimista, ja hyökkäyssodan alku Ukrainaan oli ollut hänelle viimeinen niitti. Koulutettu nuori ei ollut halunnut jäädä enää maahan, jossa valtio johtajineen toimii häikäilemättömästi ja raukkamaisesti. Nyt hän mietti elämänsä rakentamista mahdollisesti Suomeen, missä oli jo opiskellessaan aikaa viettänyt ja verkostojansa rakentanut, ja jonka yhteiskuntaan hän luottaa. 

Järjestelmiä muutetaan tehokkaimmin sisältä ja on harmillista, ettei tiedostavilla ihmisillä ole tähän autoritäärisessä valtiossa mahdollisuuksia. Siksipä muutosta Venäjällä on hyvin hankala hetkeen nähdä.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 1.5.2022.

Verkottuen kohti vuotta 2030

Useissa puheenvuoroissa täällä Ylä-Savossa kuulostellaan, miltä kuntakenttä näyttää ja millainen vuoden 2030 kunta voisi olla. Myös Iisalmen kaupungissa olemme jo vuosia katsoneet vuoteen 2030 ja konkreettisimmin tämä näkyy kaupunkistrategiassamme, joka hyväksyttiin Iisalmen kaupunginvaltuustossa viime vuoden lopulla. 

Tavoitteemme vuodelle 2030 voi tiivistää visioomme. Tämän mukaan Iisalmi on kansainvälisesti tunnettu, helposti saavutettava, rohkeasti kehittyvä ja vetovoimainen kaupunki, joka tarjoaa loistavat asumisen ja yrittämisen olosuhteet sekä toimivat seudulliset palvelut. Iisalmen tavoitteena onkin olla Suomen ihmeellisin kaupunki. 

Jotta visiot ja tavoitteet eivät jää sanahelinäksi, ovat nämä purettu eri toimenpiteiksi, joiden toteutumista luonnollisesti seurataan ja joita tultaneen ennen vuotta 2030 vielä hiomaa pariin otteeseen. Sama pätee väistämättä itse strategiaan. Muuttuuhan maailma ympärillämme arvaamatonta vauhtia ja totta on se, ettei meistä kukaan tiedä, millainen kuntakenttä, maailmasta puhumattakaan, meillä on vajaan kahdeksan vuoden kuluttua. 

Toiminta-ajatuksenamme on huolehtia asukkaiden hyvinvoinnista ja vahvistaa koko seudun kilpailukykyä ja vetovoimaa. 

Useissa puheenvuoroissa peräänkuulutetaan myös kuntien välistä yhteistyötä, josta meillä onneksi täällä on erilaisia hyviä kokemuksia. Toiminta-ajatuksen jäljempi osa velvoittaa meitä yhä edelleen tekemään vahvaa yhteistyötä Ylä-Savossa muiden kuntien kanssa. Jokaisella seutukuntamme kunnalla on omat vahvuutensa, jotka tulee tunnistaa ja tämän myötä kyetä hyödyntämään entistä paremmin. Tämä koskee niin palveluiden järjestämistä kuin vetovoimatekijöiden esiin tuomista, näin pari asiaa mainitakseni. 

Maailma verkottuu keskenään entistä voimallisemmin, eikä tämä jo 1900-luvun taitteessa tunnistettu sosiologinen ilmiö verkostojen merkityksestä modernissa yhteiskunnassa ole kadonnut. Uudet toimintamallit mahdollistavat myös verkostojen entistä paremman hyödyntämisen, mitä teknologian lisääntyminen edesauttaa. Käytännön esimerkkinä aihepiiristä voidaan ottaa etäyhteyksien käyttöönotto koronapandemian alkaessa. 

Kun tunnistamme vahvuutemme ja kykenemme luomaan näiden ympärille entistä toimivampia verkostoja, pystymme niin Iisalmessa kuin Ylä-Savossa kulkemaan määrätietoisesti kohti parempaa 2030-lukua.

* Teksti on julkaistu Iisalmi-lehdessä 27.4.2022.

Yhteisen ilmaston äärellä

Tarkoitukseni ei ollut alkujaan kirjoittaa ilmastotoimista, vaan sosiaalisen median ylivallasta ihmismieleen. Olisihan sosiaalisesta mediasta mielenkiintoista kirjoittaa jo siitäkin syystä, miten rajan takana Venäjällä ihmisten ajattelua ohjataan ja sotapropagandaa toteutetaan mm. sulkemalla väestö sosiaalisen median alustojen ulkopuolelle. 

Päädyin kuitenkin pohtimaan yhteistä ilmastoamme, kun palauttelin mieleen erään loppuvuoden seminaarin puheenvuoroja. 

Tein aikoinaan yhteiskuntapolitiikan gradun kaivosteollisuudesta sekä yhteisestä (commons). Yhteiset ovat yksinkertaistaen jotain, minkä jaamme. Modernissa muodossaan 1960-luvulla syntynyt keskustelu yhteisestä nousi tarpeesta käsitellä luonnonvarojen oikeudenmukaisen hallinnan ongelmaa. Alkuun keskustelu liittyi vahvasti luonnonvaroihin, mutta nykyisin keskusteluun yhteisestä liitetään myös aineettomia asioita, kuten tietoa eri muodoissaan. 

Perinteisesti yhteisenä on siis nähty luonnonvarat hengittämäämme ilmaa unohtamatta. Valtamerien kalaparvet ja laidunmaa ovat käytettyjä esimerkkejä yhteisresursseista, joiden kestämätön käyttö johtaa lopulta resurssin ehtymiseen ja tuhoon, ja joiden hallinta on ongelmallista. Seuraukset hallinnan ongelmista näemme jo nyt, kun esimerkiksi kalojen liikakalastus eri alueilla uhkaa kalakantoja ja -lajeja. 

Miksi meristä ja laitumista johdettua keskustelua yhteisestä tulee ylipäätänsä pohtia? 

Syitä on monia, mutta tärkeimmäksi nostan sen, että miltei poikkeuksetta jokainen ilmastonmuutokseen ja sen torjuntaan liittyvä keskustelu, uutinen tai nosto liittyvät aiheeseen ja siihen, miten käytämme ja hallitsemme kestävästi yhteistä maapalloamme ja sen resursseja.  

Helsingin Sanomat uutisoi 8.10.2021 tutkijoiden todenneen, ettei uusiutuvaa energiaa lopulta olekaan ja että ilmastotoimet aiheuttavat sortoa ja päästöjä köyhissä maissa. Tutkijoiden näkemyksen mukaan ilmasto- ja ympäristötoimista on tullut areena, jolla rikkaat maat alistavat globaalia etelää ja rakentavat saastuttavaa tuotantoa. Esimerkkinä tutkijat nostavat sen, kuinka uusiutuvaan energiaan siirtyminen vaatii mm. raaka-aineiden tuottamista fossiilisilla polttoaineilla huonoissa työoloissa Afrikassa ja Etelä-Amerikassa.  

Toteamaan on helpohko osin yhtyä, kun seuraa kansainvälistä maanmyllerrystä ja keskustelua siitä. Esimerkiksi akkuteknologian tarvitsemista kaivannaisista on tullut kansainvälisen kiinnostuksen kohde, eikä Suomi ole jäänyt osattomaksi keskustelusta ja suunniteltavista toimista. Kuitenkin, kun kaivannaisia aletaan louhia lähellä, on hankkeita helppo vastustaa ja ummistaa silmänsä siltä, että jossain kaivannaiset on revittävä. Päädymmekin pian pohtimaan resurssien jakoa – siis yhteistä. 

Jotta teemme aidosti osamme ilmastoimissa, on meidän hyväksyttävä se tosiasia, että teot tulevat näkymään arjessamme voimallisemmin. Olkoon kyse sitten maan mylläyksestä tai tuulivoimaloiden vilkkuvista lavoista.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 26.3.2022.

Toimiala haltuun

Kiuruvetisen kansanedustaja Hannakaisa Heikkisen (kesk.) esittämät näkemykset (IS 26.1. ja SS 2.2.) siitä, että aluevaltuuston tulee kouluttaa itsensä asiantuntijuuteen alallaan, ovat täysin paikallaan.

Vaikka aluevaltuustojen sarka on laaja, keskittyvät aluevaltuustot sote-asioihin pelastustoimea unohtamatta. Tämä mahdollistaa sen, että toisin kuin vaikkapa kuntapolitiikan saralla tehtävänkentän haltuunotto on jokseenkin mahdollista ja yleispoliitikoinnille jää vähemmän sijaa. Tämäkin osaltaan vahvistaa näkemystä siitä, että asiantuntijuuteen tulisi kouluttautua – ja onhan tähän myös meillä Itä-Suomessa vahvaa osaamistakin Itä-Suomen yliopistossa (UEF).

Ilman vaikuttavia toimenpiteitä sote-uudistus jää lähtökuoppiinsa. Vaikuttavuus on käsite, jolla terveystaloustieteessä tarkoitetaan toimenpiteillä aikaansaatua muutosta ihmisen terveydentilassa, toimintakyvyssä tai hyvinvoinnissa. Kustannusvaikuttavuudella, joka arkikielessä sotkeutuu kustannustehokkuuteen, tarkoitetaan muutoksen suhdetta käytettyihin euroihin. Kustannusvaikuttavuus onkin olennainen mittari, kun tarkastellaan sitä, mitä euroilla on saatu aikaan.

Kustannusvaikuttavuutta voi tarkastella vaikka arkisen esimerkin kautta. Yhteiskunta kustantaa kuulolaitteen jokaiselle sitä tarvitsevalle, kun taas hammaslääkärikäynnillä julkisellakin puolella jokainen puudute ja röntgenkuva verottaa potilaan kukkaroa, vaikka yhteiskunta osansa kuluista maksaakin. Silmälasit puolestaan jäävät kokonaan jokaisen itse maksettavaksi, vaikka ne ovat nyky-yhteiskunnassa heikkonäköiselle välttämättömät. Kaikki edellä mainitut panostukset ihmisen terveyteen, riippumatta maksajasta, tuovat kiistatta terveyshyötyä. Onko esimerkkien kustannusvaikuttavuutta kuitenkaan tarkasteltu vuosien saatossa juurikaan, kun käytänteet ovat muotoutuneet? Kun toimenpiteiden kustannusvaikuttavuutta tarkasteltaisiin aidosti, voitaisiin edellä mainittujen esimerkkien kustannusjakoa joutua muuttamaan.

Kun aluevaltuutetuilla on Heikkisenkin peräänkuuluttama pohjaymmärrys terveydestä ja taloudesta, voidaan Pohjois-Savossa tehdä aidosti vaikuttavia toimenpiteitä niillä vähäisillä euroilla, joita alueellamme on käytössä. Tietoa voi kartuttaa esimerkiksi UEF:in avoimen yliopiston terveystaloustieteen perusopinnoilla verkossa. Mikäli UEF:in taksapolitiikka ei ole merkittävästi muuttunut, maksavat opinnot kokonaisuudessaan noin 300 euroa.

Rohkenen väittää, että on kummempaankin luottamushenkilöiden kouluttamiseen rahaa laitettu ympäri Suomen.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 17.2.2022.

Hoitopolut ovat avainasemassa

Kun tarkastellaan sosiaali- ja terveydenhuollon kokonaiskustannuksia ja -vaikutuksia yhteiskunnallisesti, on asiakkaan sujuva kulkeminen hoitopolulla avainasemassa. Tämä tarkoittaa mm. uutta ajattelua asiakkaan ohjaamisessa hänen ottaessaan yhteyttä sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Jokainen viive hoitopolulla tarkoittaa mahdollisesti alentunutta työkykyä, sosiaali- ja terveydenhuollon turhaa kuormitusta tai muita välillisiä kustannuksia yhteiskunnalle – inhimillistä kärsimystä ja huolta unohtamatta.  

Sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmät tuottavat valtavasti tietoa, mutta valitettavasti tieto ei ole suurelta osin vertailukelpoista johtuen kymmenistä eri järjestelmistä. Tietovaranto onkin saatava standardisoitua yhdenmukaistamalla tietojärjestelmät. Kun tietoa kyetään analysoimaan tehokkaasti, voitaisiin asiakas- ja palveluohjausta kehittää tarkoituksenmukaisesti. Toimintamalleja asiakas- ja palveluohjauksessa kehitetään onneksi hyvinvointialueen valmistelutyössä parasta aikaa.  

Jotta asiakas- ja palveluohjaus toteutuu, tarvitaan vahvaa integraatiota perus- ja erikoistason välillä, mihin nykyinen uudistus tähtääkin. Tulevien hyvinvointialueen päättäjien ja viranhaltijoiden tuleekin pitää huoli siitä, että asiakas- ja palveluohjausta kehitetään tietoa hyödyntämällä ja hoitopolut järjestetään huolella.  

Kyse ei ole pelkästään taloudesta ja taloudellisista vaikutuksista alueellamme, vaan ihmisen parhaasta hänen tarvitessaan hoitoa ja huolenpitoa.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 12.1.2022.

Kaksi kansallista sote-pulmaa

Lääkärit Ojala ja Pöyhönen avasivat aivan aiheellisesti keskustelun (SS 5.12.) siitä, mitä terveydenhuollossa jatkossa hoidetaan, miten ja mihin hintaan. Kirjoitus sai pohtimaan sitä, miten sosiaali- ja terveydenhuollon menoja kyetään hillitsemään Suomessa, kun jokaisella hyvinvointialueella tulee olemaan oma vahva asemansa. Toki valtiovalta tulee asettamaan toimintaan taloudulliset raamit laskentaperusteiden pohjalta. Kuitenkin riski ajautua vähintäänkin kevyen kilpavarustelun tielle on olemassa, mikäli paria pulmaa ei ratkaista. Pienessä maassa alueilla ei yksinkertaisesti ole  varaa kisata keskenään. 

Erityisesti erikoissairaanhoidossa on kaksi perustavanlaatuista ongelmaa, jotka tulisi ratkaista. Nämä ovat vertailun mahdottomuus ja hoitojen kattohinnat tai pikemminkin jäljemmän puuttuminen. 

Toimijoiden vertailun mahdottomuus on selvä pulma. Ongelmana Suomessa on se, että meillä ei ole yhtenäisiä järjestelmiä tuotannon ohjaamiseen, eikä tällaisia voida siis käyttää kannustimena palveluiden toteuttamisessa. Mikäli järjestelmät olisivat yhtenäiset, voitaisiin toimintoja vertailla ja arvioida. 

Terveydenhuolltoon sovellettua taloustieteen kilpailun sääntelyn mekanismia kutsutaan yardstick competition -malliksi. Mallissa taustalle luodaan niin sanottu varjotuottaja, joka on keskimääräinen luonnos alan kaikista tuottajista. Näin monopolituottajina nähtävien sairaaloiden välille mallinnetaan kilpailutilanne. Toimiakseen malli tosin vaatii kansallisen ja yhtenäisen hinnoittelumallin. Ongelma Suomessa onkin se, että hinnoittelumallina käytettyä DRG-järjestelmää (Diagnosis Related Group) ei ole täysin yhtenäistetty.  Kansallinen DRG-hinnoittelu toimiikin useissa maissa kirittäjänä, varjotuottajana, jota kohti eri toimijat pyrkivät. Järjestelmät tulisikin saada pikimmiten kuntoon. 

Lääketieteen kehittyessä toinen ongelma ovat kattohinnat ja niiden asettaminen. Tiivistäen kyse on siitä, mitä yhteiskunta on valmis maksamaan eri hoidoista. Tässä mittarina käytetään usein laatupainotettua elinvuotta, ja arvioidaan sitä, kuinka monta laatupainotettua elinvuotta hoito tuo lisää potilaalle tiettyyn hintaan. Meillä laatupainotetun elinvuoden arvoa ei ole määritetty, kun esimerkiksi Englannissa maksuhalukkuus on asetettu 20 000-50 000 puntaan laatupainotettua elinvuotta kohti. 

Se, mihin maksuhalukkuuden raja-arvo asetetaan, on lopulta poliittinen päätös. Vaikka itse kysymys on monisyinen ja hankalakin, tulisi keskustelu käydä ja kyetä ratkaisemaan tämäkin pulma. 

Edellä mainittuja ongelmia ei voida ratkaista hyvinvointialueilla. Valtiovallan virastoineen tuleekin määrätietoisesti ratkaista nämä ongelmat, ja taloudellisten kannustein ajaa hyvinvointialueet yhtenäisiin järjestelmiin ja käytäntöihin.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 15.12.2021.