Yhteisen ilmaston äärellä

Tarkoitukseni ei ollut alkujaan kirjoittaa ilmastotoimista, vaan sosiaalisen median ylivallasta ihmismieleen. Olisihan sosiaalisesta mediasta mielenkiintoista kirjoittaa jo siitäkin syystä, miten rajan takana Venäjällä ihmisten ajattelua ohjataan ja sotapropagandaa toteutetaan mm. sulkemalla väestö sosiaalisen median alustojen ulkopuolelle. 

Päädyin kuitenkin pohtimaan yhteistä ilmastoamme, kun palauttelin mieleen erään loppuvuoden seminaarin puheenvuoroja. 

Tein aikoinaan yhteiskuntapolitiikan gradun kaivosteollisuudesta sekä yhteisestä (commons). Yhteiset ovat yksinkertaistaen jotain, minkä jaamme. Modernissa muodossaan 1960-luvulla syntynyt keskustelu yhteisestä nousi tarpeesta käsitellä luonnonvarojen oikeudenmukaisen hallinnan ongelmaa. Alkuun keskustelu liittyi vahvasti luonnonvaroihin, mutta nykyisin keskusteluun yhteisestä liitetään myös aineettomia asioita, kuten tietoa eri muodoissaan. 

Perinteisesti yhteisenä on siis nähty luonnonvarat hengittämäämme ilmaa unohtamatta. Valtamerien kalaparvet ja laidunmaa ovat käytettyjä esimerkkejä yhteisresursseista, joiden kestämätön käyttö johtaa lopulta resurssin ehtymiseen ja tuhoon, ja joiden hallinta on ongelmallista. Seuraukset hallinnan ongelmista näemme jo nyt, kun esimerkiksi kalojen liikakalastus eri alueilla uhkaa kalakantoja ja -lajeja. 

Miksi meristä ja laitumista johdettua keskustelua yhteisestä tulee ylipäätänsä pohtia? 

Syitä on monia, mutta tärkeimmäksi nostan sen, että miltei poikkeuksetta jokainen ilmastonmuutokseen ja sen torjuntaan liittyvä keskustelu, uutinen tai nosto liittyvät aiheeseen ja siihen, miten käytämme ja hallitsemme kestävästi yhteistä maapalloamme ja sen resursseja.  

Helsingin Sanomat uutisoi 8.10.2021 tutkijoiden todenneen, ettei uusiutuvaa energiaa lopulta olekaan ja että ilmastotoimet aiheuttavat sortoa ja päästöjä köyhissä maissa. Tutkijoiden näkemyksen mukaan ilmasto- ja ympäristötoimista on tullut areena, jolla rikkaat maat alistavat globaalia etelää ja rakentavat saastuttavaa tuotantoa. Esimerkkinä tutkijat nostavat sen, kuinka uusiutuvaan energiaan siirtyminen vaatii mm. raaka-aineiden tuottamista fossiilisilla polttoaineilla huonoissa työoloissa Afrikassa ja Etelä-Amerikassa.  

Toteamaan on helpohko osin yhtyä, kun seuraa kansainvälistä maanmyllerrystä ja keskustelua siitä. Esimerkiksi akkuteknologian tarvitsemista kaivannaisista on tullut kansainvälisen kiinnostuksen kohde, eikä Suomi ole jäänyt osattomaksi keskustelusta ja suunniteltavista toimista. Kuitenkin, kun kaivannaisia aletaan louhia lähellä, on hankkeita helppo vastustaa ja ummistaa silmänsä siltä, että jossain kaivannaiset on revittävä. Päädymmekin pian pohtimaan resurssien jakoa – siis yhteistä. 

Jotta teemme aidosti osamme ilmastoimissa, on meidän hyväksyttävä se tosiasia, että teot tulevat näkymään arjessamme voimallisemmin. Olkoon kyse sitten maan mylläyksestä tai tuulivoimaloiden vilkkuvista lavoista.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 26.3.2022.

Kunnan hiilijalka ei saisi painaa

Yksi ensimmäisiä kasvokkain toteutuneita tapaamisia kevään jälkeen oli pari viikkoa sitten pidetty KESTO-hankkeen palaveri. Oli mukava istua kasvotusten pitkästä aikaa ja aihe oli myös tärkeä: kehittää energiankäyttöä ja materiaalitehokkuutta Iisalmessa. Hankkeen ajatuksena on laatia mm. seudullinen ilmasto-ohjelma meille Ylä-Savoon sekä kuntakohtaiset toimintasuunnitelmat. Tälläkin sarallla Ylä-Savossa mennään yhdessä eteenpäin! Myös maakunnassamme on tekeillä ilmastotiekartta, ja tämä kulkee käsi kädessä KESTO-hankkeen kanssa.

Julkisten organisaatioiden, kuten esimerkiksi kuntien ja kuntayhtymien panos ei ole merkityksetön ilmastoasioissa. Esimerkiksi kuntien vallassa olevalla kaavoituksella ohjataan liikennevirtoja ja rakentamista. Monet julkiset organisaatiot kunnista kuntayhtymiin ovat myös merkittäviä rakentajia ja työllistäjiä. Teoillaan julkiset organisaatiot voivatkin vaikuttaa merkittävästi ihmisten tekoihin työympäristöissä ja rakentamisen ratkaisuissa. Esimerkiksi sadan miljoonan sairaalahankkeessa tehdyt ratkaisut vaikuttavat aika lailla urakan hiilijalanjälkeen ja rakennuksen energiatehokkuuteen.

Jotta KESTO-hankkeen myötä tehtävä ilmastotyö ei jää vain toimintasuunnitelmiksi ja ilmasto-ohjelmiksi, täytyy ryhtyä sanoista tekoihin. Toiminnasta täysin irrallisena paperina ilmasto-ohjelmilla, kuten muillakaan linjapapereilla, ei tee paljoakaan.

Kun vaikkapa Iisalmen kaupungin strategiaa seuraavan kerran päivitetään, on siinä hyvä olla sopivia juonteita, jotka tukevat tulevaisuuden kannalta kestäviä valintoja. Näin vähän kerrassaan toimintatavat juurtuvat osaksi arjen toimintaa.

Kunnissa on myös tärkeää löytää sellaiset tavoitteet, joihin voidaan porukalla sitoutua. Sama pätee myös muiden tavoitteiden asettamiseen. Kunnianhimoa täytyy olla myös sopivasti, mutta yliampuvien tavoitteiden riskinä on se, että ne lannistavat enemmän kuin innostavat ja sitouttavat.

Se, että tulevaisuudessa ilmastoasioita on otettava huomioon, ei tarkoita sitä, etteikö oikeansuuntaisia tekoja olisi jo nyt Iisalmessa tehty. Kaupungin virkamatkoilla on mahdollisuus käyttää sähköautoa ja ruokahävikkiä on vähennetty myymällä ylijäämäruokaa, näin muutama teko mainitakseni. Ja lisää on tulossa.

Kaupunginhallitus näytti viime kokouksessaan vihreää valoa kahdelle asialle, jotka voidaan nähdä yhdenlaisina ilmastotekoina. Ensinnäkin valtuustoaloitteeseen, jossa peräänkuulutettiin puurakekentamista, suhtauduttiin myönteisesti. Kuten mainittua, rakenneinvestoinneissa suunnittelulla ja materiaalivalinnoilla on suuri merkitys investointien aiheuttamaan hiilijalanjälkeen. Hiilijalan painauma saisi tulevaisuudessa olla kevyt tai jopa olematon.

Toisena aihepiirin asiana kaupunginhallitus puolsi kaupungin maiden vuokraamista tuulivoiman tarpeisiin Kajaanin puolella. Jos suunnitelmat etenevät mallikkaasti, tulevaisuudessa kaupungin mailla tuotetaan tulevaisuudessa vihreää sähköä.

Tulevaisuudessa ilmastoasoissa liikkumavara kapenee. Siksi työ paremman huomisen puolesta on tärkeää aloittaa heti, ellei sitä ei vielä ole aloitettu.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 1.9.2020.

Hullut päivät johtavat tuhoon

Pari viikkoa sitten julkaistiin IPCC:n eli hallitusten välisen ilmastopaneelin ilmastoraportti, jonka keskeiset asiat tulisi jokaisen lukutaitoisen ihmisen sisäistää. Viimeistään viime vuoden lopulta, jolloin tapasin WMO:n eli Maailman ilmatieteen laitoksen pääsihteeri Petteri Taalaksen, olen itse pohtinut syvemmin ilmaston tilaa. Samalla olen alkanut entistä voimakkaammin miettiä omaa toimintaani ja päätöksieni seurauksia tässä globaalissa maailmassa, jolle valitettavasti löytyy haudankaivajia vielä vuosia ennen kuin hiilidioksidipäästöt saadaan kuriin.

Sitra on luonut viime viikkoina suosituksi nousseen elämäntapatestin, jolla voi mitata oman hiilijalanjälkensä. Mittaristo menee kohdallani punaiselle viimeistään liikenteen ja matkailun osalta, joita muuten maltilliset kulutustottumukseni eivät millään pysty kompensoimaan. Jokainen alkava kilometri yksin auton ratissa on yksiselitteisesti liikaa. Toisaalta töihin pitää matkustaa Viitostietä pitkin, enkä kiireyttäni ja mukavuudenhaluuttani osaa autosta tinkiä.

Yksittäisen ihmisen ratkaisut ovat tärkeitä, mutta riittävästi maailmanmeno muuttuu vain isoilla linjoilla. Myös sellaisiin ratkaisuihin on helpompi tyytyä, jossa kaikki ovat mukana. Tämänkin vuoksi ympäristön kannalta kestävien ratkaisujen on noustava päätöksenteon keskiöön jokaisella tasolla.

Ilmaston kuormittuminen on monen tekijän summa, mutta yksi keskeinen osa tätä on kiistatta liikenne ja liikkuminen. Esimerkiksi yksi valtamerilaiva voi päästää huuruja ilmaan saman verran kuin sadattuhannet autot. Huviristeilyt ja eri järjestöjen laivaseminaarit ovatkin ympäristönäkökulmasta vastuuttomia, sillä ravintoloita ja kokoushuoneita löytyy mantereeltakin. On vesiliikenteellekin tilauksensa: esimerkiksi proomuilla puunkuljettaminen oikealla kuormalla on kannattavaa ja jokainen nippu puita laineilla pois tieliikenteestä.

Kuitenkin autoilu on meille monelle läheisempi asia kuin laivaliikenne raskaine päästöineen. Ajan itsekin liikaa ja poden siitä huonoa omatuntoa. Autoilun määrän vähentämisen lisäksi tulisi pohtia, miten esimerkiksi hyvillä tie- ja ajo-olosuhteilla ja tulevaisuuden älykkäällä liikenteellä voidaan saada liikenteen päästöjä alas. Samalla liikenneturvallisuus paranee ja matka-ajat lyhenevät. Edellä mainittuja asioita tulee kehittää varsinkin alueilla, joissa toimiva joukkoliikenne tyssää vähäiseen väestöön. Myös se, ettei vaikkapa Viitostiellä tarvitsisi hidastella kuuteenkymppiin vain kiihdyttääkseen kohta takaisin matkanopeuteen säästäisi isossa kuvassa jo jonkun litran polttonestettä tai kilowatteja sekä paljon puhuttua aikaa, jota nykyihmisellä ei koskaan tunnu olevan tarpeeksi.

Kun polttoainetta säästyy, säästyy myös rahaa. Tämän voi käyttää taas kuluttamiseen. Vai voiko sittenkään? Elämme hulluja päiviä, jotka eräs kauppaketju on lanseerannut iskulauseekseen. Näillä päivillä kannustetaan kuluttamaan ja kuluttamaan. Valitettavasti hullut päivät eivät rajoitu vain kaupantekoon, vaan ilmiö on universaali.

Kyllä ostaa ja kuluttaa saa, mutta vain tarpeeseen ja kestävästi. Muuten hullut päivät johtavat meidät kaikki maapallomme mukana ennenaikaiseen hautaan. Hautajaisia vietetään IPCC:n raportin mukaan aiemmin kuin olemme ajatelleet, jos emme toimi nyt.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 21.10.2018.