Kuka pääsee opintielle – ja miten?

Korkeakoulut ovat juuri ilmoittaneet opiskelijavalintojensa tuloksista. Useassa kodissa on iloittu, mutta vielä useammassa on kohdattu pettymyksiä: paikkaa kun kaikille halukkaille ei ole. Kevään valinnoissa oli myös enemmän jännitettävää, sillä poikkeusolosuhteet pakottivat korkeakoulut luovimaan valintaperusteita ja -kokeita miettiessään.

Tarkoitukseni ei ole pohtia sitä, miten hyvin opiskelijavalinnat järjestettiin poikkeusaikana, vaikka ihan nappiin kaikki koetukset eivät menneetkään. Pohdin mieluummin, miten erilaiset lähtökohdat nuorilla on hakea korkeakoulutuksen piiriin ja erityisesti lopulta päätyä opin tielle. Myös korkeakoulujen todistusvalintaa ja ensikertalaiskiintiötä on hyvä tuumata, sillä ylioppilastodistuksen ja ensikertalaisuuden painoarvo on kohtuuton. Tämä on johtanut tilanteeseen, missä ylioppilastodistukseen hinkataan E:n ja L:n rivejä unelma-alalle pääsyn turvaamiseksi.

Herään pohtimaan sitä, millaiset valmiuden nuorilla on jo teininä lähteä tähtäämään kohti unelmiaan. Todistusvalinnan – siis ylioppilastutkinnon painoarvo – on noussut merkittävästi ja tästä vuodesta alkaen merkittävä osa korkeakouluopiskelijoista valitaan pelkän ylioppilastutkinnon perusteella. Tämä tarkoittaa sitä, että päätös uraunelmista on tehtävä jo lukion alkumetreillä. Pääsykokeisiin valmentavista kursseista, joista opiskelijavalintauudistuksella on haluttu päästä eroon, on siirrytty myymään ylioppilastutkintoon valmentavia abikursseja.

Muistan hyvin erään nuoren parin keskustelun bussissa Helsingissä. Takanani istuva nuori kertoi, kuinka hän tähtää parin vuoden opintojen jälkeen ulkomaille ja siitä kohti unelmiaan. Paluun Suomeen hän näki mahdollisena. Ajattelin, että onpa kypsää puhetta korkeakouluopiskelijalta. Hämmästyin kuitenkin, sillä selvisi, että hän oli juuri aloittanut lukion. Todennäköisyyksien valossa tulevaisuuskuvan taustalla oli vanhempiensa koulutus sekä käymänsä arvostettu lukio. Toki saattoi olla toisinkin.

Onneksi yliopistojen ovet eivät jää täysin kiinni, vaikka ylioppilastodistuksessa ei komeilisi L:n rivi. Muun muassa Itä-Suomen yliopisto tulee valitsemaa ensi vuonna lähes 500 opiskelijaa 40 eri oppiaineeseen avoimien yliopisto-opintojen perusteella. Myös pääsykokeet säilyvät väylänä kaikille, joskin ensikertalaisille varattavat kiintiöt ovat merkittävät.

Viime hallituskaudella toteutetun opiskelijavalintauudistuksen tavoite oli saada nuoret nopeammin työelämään sekä lisätä opintopolkujen joustavuutta. Kuitenkin näyttää siltä, etteivät tavoitteet toteudu ja toimenpiteet kääntyvät itseään vastaan. Lukiossa opiskellaan pidempään sekä välivuosia kertyy.

Välivuotta ei pidä nähdä lähtökohtaisesti huonona asiana. Monelle välivuosi ennen korkeakouluopintoja voi kirkastaa, mitä sitä isona haluaa tehdä. Kuitenkin yhä useamman välivuodet menevät nykyisin korkeakouluun pyrkiessä.

Kysyä sopiikin, että mikä olisi paras tapa joustavoittaa opintoja ja saada sen myötä nuoret nopeammin kiinni työelämään. Viime hallituskauden toimenpiteet siihen eivät ainakaan näytä pääsevän.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 16.7.2020.

Tieto muuttuu, mutta miten nopeasti?

Viime viikkoina keskustelu toisen asteen maksuttomasta koulutuksesta on nostanut taas päätään. Asiaa edistävä kansalaisaloite keräsi noin 25 000 allekirjoitusta parin viikon aikana, kun aine nousi taas julkiseen keskusteluun sosiaalisen median saattelemana. Aloite etenee eduskunnan käsittelyyn saatuaan nyt riittävän määrän allekirjoituksia.

Toisen asteen koulutuksen läpäiseminen ei saisi jäädä keneltäkään rahasta kiinni. Ammatillisesta koulutuksesta itselläni ei ole kokemusta, mutta Iisalmen lyseon penkkejä kuluttaneena lukiokoulutuksesta muistan vielä jotain. Sen ainakin muistan, että kirjoja piti ostaa jokunen kolmen vuoden aikana, ja taisipa niitä karttua pinoksi asti. Reilua vuotta nuorempi veljenikään ei ostokierrokselta täysin säästynyt, sillä kaikkia minulta jääneitä kirjoja hän ei voinut hyödyntää. Kirjasarjat päivittyivät silloin, kuten päivittyvät ilmeisesti edelleenkin, muutaman vuoden välein. Tämän vuoksi edellisen vuoden opukset saattavat olla seuraavana vuonna jo käyttökelvottomia.

Toki tieto ja opetussuunnitelmat vähitellen muuttuvat, mutta nykyisestä päivitystahdista eivät hyödy muut kuin oppikirjojen kustantamot. Digitaalisuuden aikakautena murusia kirjojen uusimisesta ei taida saada edes paperiteollisuus.

Toisella asteella opiskeltavan perustiedon maksullisuus voi olla pahimmillaan pullonkaula myöhempiin edullisempiin opintoihin, sillä toisen asteen opintojen jälkeen korkeakoulussa opiskelu onnistuu usein kirjaston kirjoista ja opettajien tuottamasta oppimateriaalista. En toki tarkoita, että toisen asteen opettajien tulisi tuottaa oppikirjansa itse, mutta jokin opiskelijan kustannuksia alentava ratkaisu tulisi saada myös toisen asteen opintoihin. Onhan alakoulussakin lainaluistimia, miksei esimerkiksi lukiossa yhteisiä oppikirjoja?

Toisella asteella koulutuksen kustannukset voivat alan ja oppilaitoksen mukaan vaihdellen nousta jopa useaan tuhanteen euroon. Tuoreimman Nuorisobarometrin ennakkotietojen mukaan jopa neljännes toisen asteen keskeyttävistä nuorista keskeyttää opintonsa osin rahan puutteen vuoksi. Jokainen koulu- tai opiskelijapudokas on liikaa aikana, jolloin työelämä edellyttää miltei poikkeuksetta toisen asteen tutkinnon suorittamista.

Kansalaisaloitteella on myös vahva perustuslaillinen lataus. Perustuslakimme 16 §:n mukaan julkisen vallan tulisi turvata itsensä kehittäminen varattomuuden sitä estämättä. Kouluttautuminen toisella asteella on vähintäänkin itsensä kehittämistä vieläpä sillä lisäyksellä, että nuoren koulutus tuo lopulta myös lisäarvoa koko yhteiskunnalle. Luulisi siis koulutuksen kiinnostavan aidosti esivaltaa.

Jos toisesta asteesta ei saada kokonaan maksutonta, niin ainakin kirjojen päivitysväliä tulisi pidentää. Ei perustiedon oppiminen voi olla sivunumeroista ja kuvien paikoista kiinni.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 18.3.2018.

Iisalmi – kasvattava kaupunki

Koulutuksella – tai pikemminkin sillä missä koulutuksensa saa – on merkittävä vaikutus siihen, minne valmistuttuaan nuori jää. Yksin tämän vuoksi ei ole lainkaan merkityksetöntä, mitä Iisalmessa ja laajemmin Ylä-Savossa on tarjota nuorille päähän päntättäväksi.

Toisen asteen koulutuksen järjestäminen säilyy kunnissa ja korkeakoulutuksen osalta vahva sidos kuntiin pysyy omistajuuden mukaan. On tulevaisuuden kuntapäättäjien käsissä, miten Iisalmi kouluttaa ja kasvattaa. Yhteistyö korkea-asteen toimijoiden, meillä Savonia-ammattikorkeakoulun kanssa, mahdollistaa sen, että iisalmelainen nuori voi kouluttautua kotiseudullaan. Harva palaa maailmalta kotiseudulleen sieltä, missä on jatkokoulutuksensa saanut.

Toisaalta, ei kaikki kasvatus ole pelkkää pänttäämistä ja opetusta. Vapaa-aikalautakunnassa myönnetyt avustukset eri järjestöille tukevat esimerkiksi järjestöjen roolia kasvattajina. Ylioppilaskunnassa kaksi vuotta aktiivisesti toimiessani rekrytoimme vaalien alla opiskelijoita ennakkoäänestyksen vaalitoimikuntiin Kuopion kaupungin kanssa. Näen nämä molemmat osana kuntien kasvatustehtävää.

Mietin, miksi iisalmelaisia opiskelijoita ei voitaisi myös rekrytoida ennakkoäänestyksien vaalitoimikuntiin? Opiskelijat saisivat näköalapaikan vaalien toimittamiseen ja oppisivat samalla konkreettisia asioita demokratian toteutumisesta.

Tuleviin vaaleihin eivät opiskelijat toimitsijoiksi ehdi, mutta vuoden päästä tuleviin presidentin- ja maakuntavaaleihin opiskelijoita voisi rekrytoida. Kenties lukion yhteiskuntaopin kursseilta löytyisi asiasta kiinnostuneita ja Iisalmen sivistys- ja hyvinvointitoimiala ottaa asian pohtiakseen.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 10.3.2017.