Virratkoon vedet vapaina

Reilu viikko sitten Maa- ja metsätalousministeriö julkaisi melkoisen uutisen, kun se kertoi valtion osallistuvan Hiitolanjoen ennallastamishankkeeseen. Tätä kolumnia torstaina kirjoittaessani uutisoitiin myös, että Suomen pohjoisimman vesivoimalan lakkauttamista selvitetään Inarissa.

Laatokkaan laskeva Hiitolanjoki on Suomen ainoa joki, jossa esiintyy täysin luonnonvarainen järvilohikanta. Nyt lohen ja muiden kalojen nouseminen Suomen puolelle on tyssännyt patoihin, jotka ovat rakennettu aikoinaan sähköä tuottamaan. Kun Hiitolanjoki saadaan ennallistettua, on vaelluskalakantojen luontainen lisääntyminen mahdollista. Tämä mahdollistaa tulevaisuudessa myös enemmän kireitä siimoja vapaa-ajankalastajille, kun aika on valmis. Samoin käy Inarissa, jos suunnitelmat toteutuvat.

Viimeisimpien vuosien aikana kalareissuilla kulkiessani olen pohtinut vesistöjemme ja erityisesti koskiemme kuntoa. Usein mieleeni hiipii myös kalastuksen sääntely.

Aikoinaan Savostakin on kalastettu muun muuassa Maaningan Viannankoskelta Ruotsin hoviin jaloja kaloja, mutta nyt nuo ajat ovat muisto vain. Kosket ovat perattu ja padottu sekä maa- ja metsätalous samentanut vetemme. Toisaalta ilman ihmisen ehdoilla tapahtunutta elinkeinojen harjoittamista olisi täällä Ylä-Savossakin ollut vuosisata sitten kovin ankeaa.

On kuitenkin surullista, että edeltävien sukupolvien elinkeinojen harjoittaminen on tuhonnut niin monta vettä meillä kuin muuallakin Suomessa. Maailman vesiin ja vesipulaan en tässä kirjoituksessa tohdi surussani mennä. Puhtaasta vedestä kamppaillaan jo nyt ja tullaan kamppailemaan tulevaisuudessa entistä rajummin: puhdas vesi ei ole elämän elinehto ainoastaan kaloille.

Nyt ajat ovat kuitenkin toiset ja kunnianhimoisilla toimenpiteillä koskia saadaan ennalleen, kuten Hiitolanjoki osoittaa. Pienet padot ja voimalat tulisi murtaa kaikkialla Suomessa ja antaa vesien virrata vapaasti. Investointeja ei ainakaan pienempiin voimaloihin tarvita. Inarissakin vanhan voimalan lopetusta puoltavat vaelluskalojen elinolojen parantamisen lisäksi taloussyyt. Antaa isojen voimaloiden ja suurten padottujen jokien jauhaa sähköä, kun kerran niiden vesistöt ovat aikoinaan myllätty.

Pienempien voimaloiden purkaminen ja jokien ennallistaminen vaatii eri toimijoiden laajaa yhteistyötä, onhan tässä kyse myös jo kerran saavutetusta edusta sähkömyllyn muodossa. Hiitolanjoki on oiva esimerkki siitä, että yhteistyö ja joen ennallistaminen on mahdollista. Rahaa ja vaivaa se toki vaatii.

Eikä yksin jokien ennallistaminen auta. Maa- ja metsätalouden suhteen on menty jo vuosia oikeaan suuntaan, mutta tälläkin saralla on vielä paljon tehtävää, ettei yhtään ojaa perata liian lähelle vesistöä tai ravintoaineita päädy järviin.

Myös säätelemällä ammattimaista ja vapaa-ajan verkkokalastusta mahdollistamme yhä useamman jalokalan nousemisen kutemaan. Tämä paitsi kasvattaa kalakantoja, myös nostaa saaliin mahdollisuutta muille kalastajille. Kalastajat taas tuovat palveluita käyttäessään rahaa alueelle, minkä myötä virvoittavat virrat ulottuvat rantapenkkoja pidemmällekin – myös tuleville sukupolville.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 3.8.2019.

Kaivoslaki on päivitettävä vihdoin 2000-luvulle

Viime viikolla julkaistu hallitusohjelma on kiinnostavaa luettavaa ja uusia tuulia on luvassa monille eri sektoreille. Ohjelmaan sisältyy myös aikeita uudistaa kaivospolitiikkaa, minkä vaikutukset ovat laajemmat kuin äkkiseltään arvaisi.

Teimme reilu pari vuotta sitten Jyväskylän yliopistoon pro gradu -tutkielman sosiaalisesta kestävyydestä kaivannaisteollisuudessa.  Gradussa pohdimme muun muassa, kuinka luontoarvoja ja kaivannaisten hyödyntämistä ei voida erottaa toisistaan, ja kuinka tasapainon löytäminen näiden luontoresurssien käyttämiselle on tärkeää. Toimme esiin myös vanhentuneen kaivoslain kehittämisen tärkeyden. Kysyimme myös: voiko kaivostoiminta koskaan olla sosiaalisesti kestävää vaikutusalueellaan?

Hallitusohjelmassa linjataan, että kaivoslaki uudistetaan. Lähtökohtana uudistamiselle on ympäristönsuojelun ja paikallisen hyväksyttävyyden sekä vaikutusmahdollisuuksien parantaminen.

Juuri paikallinen hyväksyttävyys ja kaivostoiminnan sosiaalinen kestävyys, sekä toisaalta sosiaalinen oikeutus nousivat tutkielmassamme epäkohtina esiin. Media-aineiston tarkastelu osoitti, ettei paikallisella tasolla kaivannaistoimintaa koettu sosiaalisesti hyväksyttäväksi, vaikka yleisesti ottaen puhuttiin, kuinka kaivannaiset ovat meille yhteistä kansallisomaisuutta, josta kaikki hyötyvät, erityisesti paikallisesti. Tarkastellussa asiakirja-aineistossa, joka kuvasti valtiollista diskurssia, sosiaalisen kestävyyden ja oikeutuksen ongelmaa sen sijaan ei nähty.

Kaivos sijaitsee aina jossain ja on jollekin yhteisölle aina paikalliskysymys, olkoon tämä yhteisö vaikkapa kunta, matkailutoimintaa harjoittavat yrittäjät tai porojaan laiduntava paliskunta. Jos haluamme kaivoksien kehittyvän Suomessa ja kenties uusia perustettavan, onkin koko prosessille saatava sosiaalinen hyväksyntä ja oikeutus.

Toisena nostona hallitusohjelmasta otettakoon kaivosveron mahdollisuus. Harmillisesti kirjaus on ohjelmassa vain selvitettävänä asiana, kuten moni muukin asia hallitusohjelmassa. Toki asia tulee ensin selvittää, vaikkakin kaivosyhtiöt halutaan selkeästi panna verolle ja tälle löytyy poliittinen tahto. Vielä alkuvuodesta kaivosveroa kannatti kuusi eduskuntapuoluetta (Yle 10.1.2019). Myös gradussamme näimme kaivosveron yhtenä kaivostoiminnan haittojen kompensointina yhteiskunnalle.

Kaivannaistoiminnan hyväksyttävyyden kannalta on äärimmäisen tärkeää, että maaperän kaivannaisista saadaan yhteiskunnalle kohtuullinen korvaus. Tämä tarkoittaa erillisen kaivosveron käyttöönottamista sekä myyntivoittojen verottamista silloinkin, kun kaivosyhtiöiden omistajuus on rajojemme ulkopuolella. Jokaisen kaivoksen taru on rajallinen ja kerran louhittua kaivannaista ei ilmesty uudelleen louhittavaksi. Yhteiskunnan on siksi saatava osansa maan aarteista kaivoksen toiminta-aikana.

Lopuksi todettakoon, että kaivoslakia kyllä uudistettiin muutama vuosi sitten. Tuolloin lakiin jäi valuvikoja ja uusinta kaivoslakia on kritisoitu voimakkaasti. Kaivoslaki onkin päivitettävä aidosti 2000-luvulle, kuten tuoreessa hallitusohjelmassa viitoitetaan.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 15.6.2019.

Joulupukin maa

Ylä-Savon kunnat solmivat juuri viisivuotisen yhteistyösopimuksen, jonka tavoitteena on parantaa matkailupalveluita ja alueen tunnettuutta matkailukohteena (IS 9.12.). Samalla tavoitellaan luonnollisesti alueen matkailutulojen kasvattamista, eli lisää euroja Ylä-Savoon. Samanlaista yhteistyötä on tehty ja tehdään muuallakin matkailijoiden houkuttelemiseksi matkailun alati kasvaessa. Matkailu toikin vuonna 2016 kansalliseen vientiimme 4,6 miljardin euron potin. Tämä oli 2,5 prosenttia koko maamme bruttokansantuotteesta.

Yhteistyö on hyvästä. Sopimuskaudella saadaankin varmasti tehtyä paljon alueemme matkailulle, jonka tiimoilta pidimme kuntien ja matkailutoimijoiden kesken jo syksyllä seminaaria. Tuolloin kuulimme muun muassa alustusta siitä, kuinka eri kansalaisuuksia tulee huomioida heille palveluita tarjotessa.

Kun keskieurooppalainen matkailija haluaa kokonaisvaltaisia elämyksiä, kiinalainen kiirehtii selfietikku tanassa paikasta paikkaan. Itselleni kiire tuntuu matkailussa vieraalta, ja suomalaisia vahvuuksia eli puhdasta luontoa ja kiireettömyyttä sen keskellä ei tulisi kiireellä pilata. En tarkoita, etteikö kaukomailta tuleville tulisi tarjota elämyksiä ja olla vieraanvarainen, mutta ajatus paikasta paikkaan kiirehtivistä turistijoukoista kaiken rauhallisuuden keskellä ei sovi siihen kuvaan, jota meidän tulee maalata.

Kiinalaisten turistien määrä on myös jatkuvasti kasvussa, ja kiinalaiset investoivat myös vahvasti matkailukohteisiin myös maansa rajojen ulkopuolelle. Helsingin Sanomien (18.12.) mukaan ulkoministeriössä ollaan perillä siitä, että kiinalaisilla investoinneilla on myös geopoliittisia merkityksiä, joilla maa pyrkii laajentamaan vaikutustaan ja läsnäoloaan myös Suomessa. Kiinalaisten investoinnit Suomeen ovatkin kasvaneet vuodesta 2016 alkaen voimakkaasti.

Vietin viisi vuotta sitten pari viikkoa Nepalissa, missä kiinalaisella rahalla rakennettiin lentokenttiä ja teitä. Tuolloin ei jäänyt epäselväksi se, kuinka suurvaltapolitiikka nivoutuu moneen asiaan. Olkoon kyse tonttikaupoista kauniissa saaristossa tai hotellikomplekseissa nousevissa matkailukohteissa, piilee näissä usein vähintään taloudellisen vaikuttamisen tarkoitusperiä. Emme ei ole yksi näiden kysymysten äärellä, vaan monessa länsimaassa pohditaan aidosti kiinalaisten investointien motiiveja (HS 18.12.).

Matkailu on kiistatta kasvava toimiala, jonka kehityksessä tulee pysyä mukana. Matkailua tulee kuitenkin kehittää omaehtoisesti antamatta muiden mieltymysten ja rahojen liiaksi vaikuttaa tähän. Voi hyvin kysyä, mikä on matkailukohteessa aitoa ja mikä vain turisteja varten kyhättyä illuusiota. Tätä olenkin usein pohtinut matkatessani turistikohteiden kautta syrjemmille seuduille.

Haluammeko siis tarjota tänne tulijoille aidon joulupukin maan vai hetken huumaa, josta parhaimmillaankin jää vain kuvavirta sosiaaliseen mediaan?

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 20.12.2018.