Kuntatalouden haasteet ovat vasta edessä

Kunnilla on taas tilinteon hetki viime vuoden osalta, eikä tilannekuva näytä mairealta. Tilinpäätösarvioiden mukaan 225 kuntaa 310:stä tekee viime vuoden osalta negatiivisen tuloksen. Tämä on tarkoittaa, että vain reilulla neljänneksellä (27 %) kunnista viivan alle jää plussaa. Onneksemme Iisalmi kuuluu tähän neljännekseen ja taaksemme jää seitsemäs positiivinen toimintavuosi. Tämä onnistui vieläpä maakunnan alhaisimmalla kunnallisverotasolla. 

Liialliseen itsetyytyväisyyteen ei meilläkään tosin ole varaa tuudittautua, vaikka lähtökuopat ovat hyvät. Jo nyt haasteita ovat tuoneet tai ovat tuomassa mm. toimintamenojen kasvu ja merkittävät investoinnit. Erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollon menot ovat kasvaneet ja tulevat kasvamaan tulevaisuudessa merkittävästi väestön ikääntyessä. Tunnetusti pohjoissavolainen ja laajemmin itäsuomalainen geeniperimä altistaa väestömme monille perinnöllisille sairauksille, jotka pitävät takuuvarmasti sosiaali- ja terveydenhuollon menot tulevaisuudessakin korkealla tasolla. 

Vaikka väkemme on sairasta, on kuitenkin yksi syy kuntatalouden tilanteeseen sote-uudistuksen viivästyminen. Sosiaali- ja terveydenhuollon menokehitykseen ei ole kyetty kansallisesti puuttumaan, vaikka varmasti jokainen kunta ja kuntayhtymä siihen omilla tasoillaan parhaansa mukaan pyrkivät. 

Viime vuoden lopulla käytiin maakuntalehdessämme keskustelua valtionosuuksista. Ymmärrettävästi aihe herättää mielenkiintoa siitä, mille kunnille valtionosuutta jaetaan ja kuinka paljon. Esimerkiksi Iisalmen tänä vuonna saama 2657 euroa asukasta kohden on seurausta alueemme väestötekijöistä. Samat tekijät ovat taustalla vaikkapa toisessa seutukaupungissa Raahessa (2549 euroa/asukas) ja maakuntakeskus Kajaanissa (3025 euroa/asukas). Valtionavustusten idea on tasata kustannus- ja tulopohjien eroja ja varmistaa, että kunnilla on olosuhteista, palvelutarpeesta ja kuntien tulopohjien eroista huolimatta edellytyksiä selvitä lakisääteisistä tehtävistään kohtuullisella verorasituksella. 

Kuntien tulopohjat eriytyvät väestömuutosten seurauksena, eivätkä kuntatalouden haasteet ole vain pienten kuntien päänvaivana. Ongelma onkin yhteinen läpi kuntakentän, sillä vuosina 2013-2018 väkiluku kasvoi vain kuudessakymmenessä kunnassa.  Julkisuudessa on väläytetty ratkaisuksi pienempien kuntien ahdinkoon ns. kevytkuntamallia, jolloin kunta voisi karsia palveluitaan. Tästä ei kuitenkaan ole ratkaisuksi, sillä tämä ei poista kuitenkaan kuntien tulopohjan ongelmia ja sitä, että peruspalvelut kuuluvat jokaiselle kansalaiselle maassamme. 

Jos terveydenhuoltojärjestelmä ei ala pian uudistua, jatkaa kuntatalous ahdingon kierteessään kohti pohjaa. Sieltä on pitkä matka pinnalle.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 21.2.2020.

Iisalmen ihmeen kivijalka valettiin jo varhain

Tuntemaamme vireää Iisalmea ei olisi, mikäli viisikymmentä vuotta sitten olisi toimittu toisin. Vuoden 1970 alusta alkaen oli kahden sijaan enää yksi Iisalmi, sillä Iisalmen maalaiskunta ja Iisalmen kaupunki olivat päättäneet lyödä hynttyyt yhteen.

Viimeiset vuodet ovat olleet kuntaliitosten suhteen hiljaisia. Tämän vuoden alusta toteutui vain yksi kuntaliitos, kun Valtimo ja Nurmes yhdistyivät, ja kahtena edellisenä vuonna 2018-2019 ei tapahtunut yhtään kuntaliitosta. Yhteistyötä voidaan syventää myös liitosta tekemättä ja epätietoisuus tulevaisuuden kuntakentän roolista on eittämättä hidastanut liitoshaluja kuntakentällä läpi maan.

Ennen Iisalmen maalaiskunnan ja Iisalmen kaupungin yhdistymistä käytiin luonnollisesti neuvotteluja ja asiaa puitiin maalaiskunnan ja kaupungin kesken, minkä jälkeen asia annettiin Kuopion lääninhallituksen käsiin. Olipa myös naapurikunnilla omia avauksia Ylä-Savon aluejaon suhteen. 1960-luvulla oli puheissa, että itäisiä osia Iisalmen maalaiskunnasta olisi liitetty Sonkajärveen, eteläisiä osia Pielaveteen ja läntisiä Kiuruveteen. Pieniä aloja siirtyikin naapurikuntiin.

Maalaiskuntaa ei kuitenkaan haluttu pilkkoa osiin. Tästä niin maalaiskunnan kuin kaupunginkin edustajat olivat yksimielisiä, ja asia kirjattiin myöhemmin yhdistymissopimukseen. Maalaiskunta ja kaupunki yhdistyivät lopulta varsin sopuisasti. Päätöksestä jätettiin lopulta vain kaksi eriävää mielipidettä Iisalmen maalaiskunnan päättävässä kokouksessa.

Viidenkymmenen vuoden takainen yhdistyminen oli tutkijoidenkin mukaan molemmille osapuolille eduksi. Tehty kuntaliitos osoittaa sen, miten tietyissä tilanteissa kuntaliitos voi olla paikallaan. Myöhemmin maassamme on tehty varmasti onnistuneita ja myös epäonnistuneita liitoksia, sillä toivotut hyödyt eivät ole aina toteutuneet. Viidenkymmenen vuoden takainen liitos on ainakin yksi onnistuneista.

Huomionarvoista yhdistymissopimuksessa on, että siihen on kirjattu meille nykyisillekin päättäjille hyvä muistutus yhdistymisajoilta: “koko alueen väestön kunnallisia palveluita tyydytetään, huomioon ottaen sekä haja-asutusalueen että keskuksen kehittämistarpeet”. Vaikka Iisalmi on kaupunki, eivät kaikki kuntalaiset asu taajama-alueen sisällä.

En usko, että Iisalmi olisi vahva ja hyvämaineinen seutukaupunki, mikäli päättäjät eivät olisi aikoinaan osanneet nähdä kuntaliitosta mahdollisuutena. Emme varmasti puhuisi myöskään Iisalmen ihmeestä. Nyt Iisalmi on tunnustuksen saanut seutukaupunki, joka kisaa monilla mittareilla tämän kategorian kärkisijoista.

Kiittää sopiikin viidenkymmenen vuoden takaisia päättäjiä siitä, että eväät hyvälle kehitykselle alueellamme ovat olemassa. Nähtäväksi jää, millaiseksi alueemme seuraavan viidenkymmenen vuoden aikana kehittyy.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 5.1.2020.

Kaivoslaki on päivitettävä vihdoin 2000-luvulle

Viime viikolla julkaistu hallitusohjelma on kiinnostavaa luettavaa ja uusia tuulia on luvassa monille eri sektoreille. Ohjelmaan sisältyy myös aikeita uudistaa kaivospolitiikkaa, minkä vaikutukset ovat laajemmat kuin äkkiseltään arvaisi.

Teimme reilu pari vuotta sitten Jyväskylän yliopistoon pro gradu -tutkielman sosiaalisesta kestävyydestä kaivannaisteollisuudessa.  Gradussa pohdimme muun muassa, kuinka luontoarvoja ja kaivannaisten hyödyntämistä ei voida erottaa toisistaan, ja kuinka tasapainon löytäminen näiden luontoresurssien käyttämiselle on tärkeää. Toimme esiin myös vanhentuneen kaivoslain kehittämisen tärkeyden. Kysyimme myös: voiko kaivostoiminta koskaan olla sosiaalisesti kestävää vaikutusalueellaan?

Hallitusohjelmassa linjataan, että kaivoslaki uudistetaan. Lähtökohtana uudistamiselle on ympäristönsuojelun ja paikallisen hyväksyttävyyden sekä vaikutusmahdollisuuksien parantaminen.

Juuri paikallinen hyväksyttävyys ja kaivostoiminnan sosiaalinen kestävyys, sekä toisaalta sosiaalinen oikeutus nousivat tutkielmassamme epäkohtina esiin. Media-aineiston tarkastelu osoitti, ettei paikallisella tasolla kaivannaistoimintaa koettu sosiaalisesti hyväksyttäväksi, vaikka yleisesti ottaen puhuttiin, kuinka kaivannaiset ovat meille yhteistä kansallisomaisuutta, josta kaikki hyötyvät, erityisesti paikallisesti. Tarkastellussa asiakirja-aineistossa, joka kuvasti valtiollista diskurssia, sosiaalisen kestävyyden ja oikeutuksen ongelmaa sen sijaan ei nähty.

Kaivos sijaitsee aina jossain ja on jollekin yhteisölle aina paikalliskysymys, olkoon tämä yhteisö vaikkapa kunta, matkailutoimintaa harjoittavat yrittäjät tai porojaan laiduntava paliskunta. Jos haluamme kaivoksien kehittyvän Suomessa ja kenties uusia perustettavan, onkin koko prosessille saatava sosiaalinen hyväksyntä ja oikeutus.

Toisena nostona hallitusohjelmasta otettakoon kaivosveron mahdollisuus. Harmillisesti kirjaus on ohjelmassa vain selvitettävänä asiana, kuten moni muukin asia hallitusohjelmassa. Toki asia tulee ensin selvittää, vaikkakin kaivosyhtiöt halutaan selkeästi panna verolle ja tälle löytyy poliittinen tahto. Vielä alkuvuodesta kaivosveroa kannatti kuusi eduskuntapuoluetta (Yle 10.1.2019). Myös gradussamme näimme kaivosveron yhtenä kaivostoiminnan haittojen kompensointina yhteiskunnalle.

Kaivannaistoiminnan hyväksyttävyyden kannalta on äärimmäisen tärkeää, että maaperän kaivannaisista saadaan yhteiskunnalle kohtuullinen korvaus. Tämä tarkoittaa erillisen kaivosveron käyttöönottamista sekä myyntivoittojen verottamista silloinkin, kun kaivosyhtiöiden omistajuus on rajojemme ulkopuolella. Jokaisen kaivoksen taru on rajallinen ja kerran louhittua kaivannaista ei ilmesty uudelleen louhittavaksi. Yhteiskunnan on siksi saatava osansa maan aarteista kaivoksen toiminta-aikana.

Lopuksi todettakoon, että kaivoslakia kyllä uudistettiin muutama vuosi sitten. Tuolloin lakiin jäi valuvikoja ja uusinta kaivoslakia on kritisoitu voimakkaasti. Kaivoslaki onkin päivitettävä aidosti 2000-luvulle, kuten tuoreessa hallitusohjelmassa viitoitetaan.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 15.6.2019.

Kantautuvatko hiljaisen viikon äänet Säätytalolle?

Hiljainen viikko johdatti meidät pääsiäiseen. Hiljaista viikko oli ainakin keskustaväen keskuudessa, kun heräsimme totuuteen vaalien jälkeen.

Hiljainen viikko muuttui kuitenkin äänekkääksi meilläpäin, kun kuulimme Ylä-Savossa merkityksellisiä ja kauas tulevaisuuteen katsovia päätöksiä. Enkä tarkoita nyt eduskuntaavaaleja, vaikka niistäkin riittäisi ruodittavaa.

Kyseiseltä viikolta mainitsen kolme ilouutista, yhtään itse pääsiäistä ja sen sanomaa väheksymättä. Kaivos- ja tunnelilaitevalmistaja Normet ilmoitti laajentavansa tehdastaan Iisalmessa. Alueelle rakennetaan uusi digitaalinen testikeskus ja tuotantotiloja. Heti perään Genelecin pihamaalla alettiin tehdä muutostöitä Genelecin laajentaessa Iisalmessa suuremmin kuin koskaan. Molemmat uutiset otettiin ilolla vastaan ja käsittelihän Iisalmen kaupunki muun muassa Genelecin kaavamuutosta viime vuoden puolella. Jotain osasimme siis jo odottaa. Kolmantena uutisena mainittakoon Valion päätös rakentaa Lapinlahdelle uusi tuotantolaitos. Kaivinkoneet möyrivät pian monella montulla Ylä-Savossa ja hyvä niin.

Kaikki nämä kolme investointipäätöstä ovat hienoja asioita alueellemme kertovat kaikki siitä, että yrityksillä on alueellamme vahvasti uskoa tulevaisuuteen.

Enpä malta kuitenkaan olla kommentoimatta hieman valtakunnallista politiikkaa. Hallitusneuvotteluja käydään tällä ja tulevilla viikoilla sosiaalidemokraattien Rinteen johdolla ja nähtäväksi jää, millainen koalitio maatamme seuraavat vuodet luotsaa. Hallitusneuvotteluista kaavaillaan pitkiä ja emme vielä tiedä, milloin valtioneuvosto lopulta työnsä pääsee aloittamaan.

Olkoon tuleva hallitus sitten millainen hyvänsä, on sen tehtävä kaikkensa, että yrityksillä löytyy myös tulevaisuudessa uskallusta investoida Ylä-Savossa ja samankaltaisilla alueilla. Eivät yksin kunnat tai maakunnat pysty yritysten toimintaedellytyksiä turvaamaan, vaikka kuinka yrittäjä- ja yritysystävällistä politiikkaa harjoittaisivatkin. Kansantalouden ratas pyörii tehokkaasti jokaisella aluetasolla vain, kun tätä ratasta jatkossakin kansallisesti rasvataan. Ilmapiirin tulee yksiselitteisesti rohkaista yrittämään ja investoimaan.

Aika-ajoin nousee myös esiin se, ettemme pidä tarpeeksi suurta ääntä itsestämme täällä Ylä-Savossa. Olen tämän väitteen kanssa osittain eri mieltä. Esimerkiksi #byiisalmi -yhteismarkkinointi on saanut kansallista näkyvyyttä ja alueemme vahvuudet tunnetaan laajalti niin yritysten kuin vaikkapa koulutuksen saralla. On kuitenkin totta, ettei rumpua voi koskaan liikaa paukuttaa, kun tahti on oikea.

Kun kerran hiljainen viikko muuttui äänekkääksi, niin annetaan tämän äänen soida eri soinnuin ja kaikua pitkään ja kauas.

Tulevan hallituksen vastuulle ja velvollisuudeksi sitten jää se, että jatkossakin meillä on mahdollisuuksia pitää eri alueet elinvoimaisina. Ja että hallituksen tuleva politiikka luo uskoa tulevaan niin kunnissa kuin yrityksissä. Tulevaisuususkoa on luotava myös suurimpien kasvukeskusten ulkopuolelle koko maahan.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 30.4.2019.

Hullut päivät johtavat tuhoon

Pari viikkoa sitten julkaistiin IPCC:n eli hallitusten välisen ilmastopaneelin ilmastoraportti, jonka keskeiset asiat tulisi jokaisen lukutaitoisen ihmisen sisäistää. Viimeistään viime vuoden lopulta, jolloin tapasin WMO:n eli Maailman ilmatieteen laitoksen pääsihteeri Petteri Taalaksen, olen itse pohtinut syvemmin ilmaston tilaa. Samalla olen alkanut entistä voimakkaammin miettiä omaa toimintaani ja päätöksieni seurauksia tässä globaalissa maailmassa, jolle valitettavasti löytyy haudankaivajia vielä vuosia ennen kuin hiilidioksidipäästöt saadaan kuriin.

Sitra on luonut viime viikkoina suosituksi nousseen elämäntapatestin, jolla voi mitata oman hiilijalanjälkensä. Mittaristo menee kohdallani punaiselle viimeistään liikenteen ja matkailun osalta, joita muuten maltilliset kulutustottumukseni eivät millään pysty kompensoimaan. Jokainen alkava kilometri yksin auton ratissa on yksiselitteisesti liikaa. Toisaalta töihin pitää matkustaa Viitostietä pitkin, enkä kiireyttäni ja mukavuudenhaluuttani osaa autosta tinkiä.

Yksittäisen ihmisen ratkaisut ovat tärkeitä, mutta riittävästi maailmanmeno muuttuu vain isoilla linjoilla. Myös sellaisiin ratkaisuihin on helpompi tyytyä, jossa kaikki ovat mukana. Tämänkin vuoksi ympäristön kannalta kestävien ratkaisujen on noustava päätöksenteon keskiöön jokaisella tasolla.

Ilmaston kuormittuminen on monen tekijän summa, mutta yksi keskeinen osa tätä on kiistatta liikenne ja liikkuminen. Esimerkiksi yksi valtamerilaiva voi päästää huuruja ilmaan saman verran kuin sadattuhannet autot. Huviristeilyt ja eri järjestöjen laivaseminaarit ovatkin ympäristönäkökulmasta vastuuttomia, sillä ravintoloita ja kokoushuoneita löytyy mantereeltakin. On vesiliikenteellekin tilauksensa: esimerkiksi proomuilla puunkuljettaminen oikealla kuormalla on kannattavaa ja jokainen nippu puita laineilla pois tieliikenteestä.

Kuitenkin autoilu on meille monelle läheisempi asia kuin laivaliikenne raskaine päästöineen. Ajan itsekin liikaa ja poden siitä huonoa omatuntoa. Autoilun määrän vähentämisen lisäksi tulisi pohtia, miten esimerkiksi hyvillä tie- ja ajo-olosuhteilla ja tulevaisuuden älykkäällä liikenteellä voidaan saada liikenteen päästöjä alas. Samalla liikenneturvallisuus paranee ja matka-ajat lyhenevät. Edellä mainittuja asioita tulee kehittää varsinkin alueilla, joissa toimiva joukkoliikenne tyssää vähäiseen väestöön. Myös se, ettei vaikkapa Viitostiellä tarvitsisi hidastella kuuteenkymppiin vain kiihdyttääkseen kohta takaisin matkanopeuteen säästäisi isossa kuvassa jo jonkun litran polttonestettä tai kilowatteja sekä paljon puhuttua aikaa, jota nykyihmisellä ei koskaan tunnu olevan tarpeeksi.

Kun polttoainetta säästyy, säästyy myös rahaa. Tämän voi käyttää taas kuluttamiseen. Vai voiko sittenkään? Elämme hulluja päiviä, jotka eräs kauppaketju on lanseerannut iskulauseekseen. Näillä päivillä kannustetaan kuluttamaan ja kuluttamaan. Valitettavasti hullut päivät eivät rajoitu vain kaupantekoon, vaan ilmiö on universaali.

Kyllä ostaa ja kuluttaa saa, mutta vain tarpeeseen ja kestävästi. Muuten hullut päivät johtavat meidät kaikki maapallomme mukana ennenaikaiseen hautaan. Hautajaisia vietetään IPCC:n raportin mukaan aiemmin kuin olemme ajatelleet, jos emme toimi nyt.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 21.10.2018.

Perustulo on pitkäaikainen unelma

Pian tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun Suomessa maksettiin ensimmäiset perustulot kahdelletuhannelle kokeiluun arvotulle. Perustulohankkeesta ei ole viime aikoina paljon puhuttu, sillä kokeilun tuloksista ei vielä juuri tiedetä. Muista käynnissä olevista uudistuksista erityisesti sote-uudistus on puhututtanut enemmän, ja syystäkin.

Kokeilun myötä mahdollisesti jalkautettava perustulo on sosiaalipoliittisena reformina merkittävä. Esimerkiksi Kelan pääjohtaja Elli Aaltonen on arvioinut, että perustulo voi aktivoida kouluttautumaan, työelämään tai kuntoutumaan nykyistä tukiviidakkoa paremmin. Samalla perustulo luo pohjan vakaammalle huomiselle, kun tukien varassa roikkuvan ihmisen ei tarvitse pidellä kiinni useasta eri säikeestä, vaan yksi verkko riittää kannattelemaan.

Ajatus perustulosta ei ole uusi: sitä on pyöritelty eri muodoissa jo vuosikymmeniä. Keskustan linjana perustulo muodossa tai toisessa on ollut 1980-luvulta saakka, nuorisosiiven unelmana hieman pidempäänkin. Kolmenkymmenen vuoden aikana olemme lopulta päässeet pisteeseen, jossa perustuloon siirtyminen on jo hyppysissämme. Kokeilun onnistuessa perustulo on todellisuutta muutaman vuoden päässä.

Siirtyminen perustuloon, olkoon malli lopulta mikä hyvänsä, on nykyisensuuntaisen yhteiskuntarakenteen säilymisen perusedellytys. Teknologia ottaa harppauksia, minkä myötä muun muassa työ muuttaa muotoaan. Tämä taas johtaa monien perinteisten ammattien ja työurien katoamiseen. Perustulo mahdollistaa matalabyrokratisen toimeentulon eri elämäntilanteissa, mikä kannustaa tarttumaan erilaisiin hankkeisiin paremmin ilman jatkuvaa laskelmointia menoista ja tuloista.

Ennen kaikkea perustulo mahdollistaa toimeentulon ilman pelkoa oman aktiivisuuden vuoksi menetetyistä tuista. Kouluttautuminen, kuntoutus ja työelämä tulevat todennäköisemmiksi ratkaisuiksi niille, joiden on aiemmin ”kannattanut makoilla kotona”.

Kun perustulo kannustaa työhön, selkeyttää se myös oravanpyörän rattaisiin juuttuneen ihmisen elämää. Yle uutisoi (9.1.2017) vuoden alussa, kuinka eräs perustulokokeiluun valittu entinen yrittäjä vapautui sanojensa mukaan orjamarkkinoilta ja sai kansalaisuutensa takaisin. Tämä kertoo vahvaa viestiä siitä, kuinka nykyinen systeemi sosiaalietuuksien viidakossa voi viedä mehut kaiken kokeneelta yrittäjältäkin.

Perustulon aikakautena yhteiskunnan ja yhteisöjen yhteiseksi haasteeksi nousee huolehtia siitä, että ihmisellä on eri elämäntilanteissa mahdollisuus tekemiseen ja osallistumiseen. Tilille kilahtava raha, kokeilussa määrältään 560 euroa, ei autuaaksi tee, vaan on vain yksi askel kohti mahdollisuuksia. Tekeminen voi olla perinteistä työtä tai vaikka järjestötoimintaa. Myös tekeminen, josta ei suoraan makseta palkkaa tulee nähdä arvokkaana, sillä sen määrä tulee kasvamaan.

Perustulokokeilun tulokset tulevat olemaan mielenkiintoisia, ja muutaman vuoden kuluttua meille selviää, millaisen perustulon reilu satavuotias Suomi ansaitsee. Unelmointi perustulosta ei siis lopu vielä.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 11.12.2017.

Päättäjiltä vaaditaan näyttöjä

Valitettavan usealle nuorelle politiikka sanana on kaukainen ja vaikeasti lähestyttävä. Politiikalle läheinen synonyymi vaikuttaminen kuvaa politiikkaa oivasti ja se kuulostaa myös maanläheisemmältä ja näin ollen konkreettisemmalta.

Käsitystä politiikan kaukaisuudesta nuorille vahvistaa sekin, että valtuustoissamme kautta maan istuu pääsääntöisesti keski-iän ylittäneitä henkilöitä. Kyllä nämä myös tietävät ja taitavat, kuinka asioitamme tulisi hoitaa. Kovin kiireisiäkin tuntuvat olevan, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, kun heistä ei valtuustokauden aikana juuri kuulu. Kuitenkin näin vaalien alla päättäjämme ja sellaisiksi haluavat innostuvat kirjoittelemaan. Neljän vuoden hiljaiselon jälkeen rumba toistuu ja toistuu.

Mielestäni olisi äärimmäisen tärkeää, että päättäjät lautakunnista valtuustoon kirjoittaisivat aika-ajoin, mitä he ovat toimielimissä toimittaneet ja mistä asioista he ovat päättäneet. Olisi ollut myös kiintoisaa seurata esimerkiksi kirjoittelua kaupungin organisaatiouudistuksesta, joka myllää kaupungin toimintamalleja. Tai kirjoittaisivat edes siitä, mitä mieltä he ovat päätöksenteosta ja aikamme politiikan trendeistä yleisesti.

Jos me haluamme nuoria mukaan päätöksentekoon, tulee tietoa ja kokemuksia päätöksenteosta olla helposti saatavilla myös paikallistasolta. Ja päättäjiltä vaaditaan näyttöjä. Pelkillä ajatuksilla kerran neljässä vuodessa ei pitkälle pitäisi pötkiä.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 29.3.2017.

Iisalmi – kasvattava kaupunki

Koulutuksella – tai pikemminkin sillä missä koulutuksensa saa – on merkittävä vaikutus siihen, minne valmistuttuaan nuori jää. Yksin tämän vuoksi ei ole lainkaan merkityksetöntä, mitä Iisalmessa ja laajemmin Ylä-Savossa on tarjota nuorille päähän päntättäväksi.

Toisen asteen koulutuksen järjestäminen säilyy kunnissa ja korkeakoulutuksen osalta vahva sidos kuntiin pysyy omistajuuden mukaan. On tulevaisuuden kuntapäättäjien käsissä, miten Iisalmi kouluttaa ja kasvattaa. Yhteistyö korkea-asteen toimijoiden, meillä Savonia-ammattikorkeakoulun kanssa, mahdollistaa sen, että iisalmelainen nuori voi kouluttautua kotiseudullaan. Harva palaa maailmalta kotiseudulleen sieltä, missä on jatkokoulutuksensa saanut.

Toisaalta, ei kaikki kasvatus ole pelkkää pänttäämistä ja opetusta. Vapaa-aikalautakunnassa myönnetyt avustukset eri järjestöille tukevat esimerkiksi järjestöjen roolia kasvattajina. Ylioppilaskunnassa kaksi vuotta aktiivisesti toimiessani rekrytoimme vaalien alla opiskelijoita ennakkoäänestyksen vaalitoimikuntiin Kuopion kaupungin kanssa. Näen nämä molemmat osana kuntien kasvatustehtävää.

Mietin, miksi iisalmelaisia opiskelijoita ei voitaisi myös rekrytoida ennakkoäänestyksien vaalitoimikuntiin? Opiskelijat saisivat näköalapaikan vaalien toimittamiseen ja oppisivat samalla konkreettisia asioita demokratian toteutumisesta.

Tuleviin vaaleihin eivät opiskelijat toimitsijoiksi ehdi, mutta vuoden päästä tuleviin presidentin- ja maakuntavaaleihin opiskelijoita voisi rekrytoida. Kenties lukion yhteiskuntaopin kursseilta löytyisi asiasta kiinnostuneita ja Iisalmen sivistys- ja hyvinvointitoimiala ottaa asian pohtiakseen.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 10.3.2017.

YSAO osaksi SAKKYa?

Osallistuin keskiviikkona 14.12. Ylä-Saon ammattiopiston (YSAO) yhtymävaltuuston kokoukseen. Kokousta aloitellessa havaittiin, ettemme ole lain mukaan päätösvaltaisia. Onneksi lopulta, kun luottamushenkilöitä soiteltiin pitkin seutukuntia, saatiin kokous päätösvaltaiseksi ja asiat rimaa hipoen päätettyä. Suuri kiitos läsnäolleille.

Valtuustotasolla kuvattu farssi on harvinaista, eikä tiettävästi vastaavaa ole koskaan tapahtunut YSAO:n historiassa. Eivätkö poissaolleet luottamushenkilöt näe yläsavolaisen koulutuksen merkitystä, jos varahenkilön osallistumista ei varmisteta, kun itse ei päästä paikalle? On totta, että kokousten pitäminen kesken päivän on monelle arjen ja työn yhdistämisen kannalta ongelmallista. Useat kuntapäättäjät ovat vieläpä varsin monessa mukana. Tämä ei kuitenkaan koko farssia voi selittää. Hävetkää!

Jos en itse uskoisi yläsavolaiseen koulutukseen ja YSAO:n vahvaan tekemiseen, tulkitsisin luottamushenkilöiden laiskuuden suoraan, että YSAO joutaa osaksi Savon ammatti- ja aikuisopistoa (SAKKY). Jos on valittu luottamushenkilöksi, voisi hänen olettaa olevan kiinnostunut yhteisistä asioista.

Jos paikalle ei itse pääse, on syytä kutsua varahenkilö paikalle ja tämä käy. Jos kumpikaan ei pääse, on sekin hyväksyttävää, kun siitä vain ilmoittaa toimielimeen hyvissä ajoin. Jos estyneitä on paljon, voidaan kokouksen ajankohtaakin siirtää, enkä tässä näe mitään ongelmaa.

Taasen sitä, ettei pidetä yhdessä huolta siitä, että kokous on päätösvaltainen, en voi millään hyväksyä.

Vaikka maakunta- ja sote-uudistus myllää julkishallintoa, jää toisen asteen koulutuksen järjestäminen (koti) kuntiin. Luulisi YSAO:n kehittämisen siis kiinnostavan kuntapäättäjiä Ylä-Savossa.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 18.12.2016.

Kotiläksyt tehden parhaaseen tulemaan

Deliberatiivinen demokratia lienee tuntemattomampi käsite monelle meistä, vaikka yliopistossa oppia päihimme otamme.  Kauas on tultu keskusteluperinteestä, jota Kreikan kukkukoilla harjoitettiin. Deliberatiivinen demokratia ei tarkoita liberaalin politiikan räjäyttämistä tai demokratian vapauttamista näkymättömän kouran vietäväksi. Deliberatiivinen demokratia, päätöksenteko, on keskustelua, joka lopulta oikeuttaa päätökset ja antaa osapuolille tiedon siitä, mitä on tavoiteltu.

Pidimme tiistaina 13.12. Itä-Suomen yliopiston kollegion ja hallituksen yhteisen kokouksen kunnolla keskustellen Kuopiossa. Kuten tiedämme, on yhteistä yliopistoamme kritisoitu reippaasti ulkoa ja sisältä. Vuosi on ollutkin melkoista jumppaa yliopiston hallinnossa. On meitä kehuttukin, joskaan positiivinen vire harvemmin purjeita pulleiksi vetää.

Usein päätöksenteon ja päätösten kritisointi johtuu, yllätys yllätys, huonosta tiedonkulusta ja siitä, ettei asioista ole keskusteltu riittävän kattavasti. Eri osapuolet kokevat miltei poikkeuksetta, ettei tieto yksinkertaisesti tarpeeksi kulje ja ettei asioihin saa tarpeeksi vaikutettua. Tämä on jokseenkin surkuhupaista, sillä nykyään meillä on aparaatteja sosialistisesta mediasta lähtien tiedonkulkua parantamaan. Nämä ovat keinoja siihen, kuinka tietoa voidaan välittää, mutta se ei riitä. Ne eivät kuitenkaan korvaa kasvokkaista vuorovaikutusta: aitoa kohtaamista.

Niin, ja ei ongelma ole yksin korkeakoulukentän, vaan sama ilmiö on tuttu päätöksenteossa kaikkialla. Ihmiset eivät keskustele tarpeeksi, he vain agitoivat eri foorumeilla, kirjoittavat omia totuuksiaan. Minulle päätöksenteko keskusteluineen tarkoittaa myös toisen kuuntelua ja tarvittaessa oman mielipiteen muuttamista uudelle uralle, mikäli porina tähän lopulta johtaa. Itse kunkin vain pitää tarttua tilaisuuteen, nykäistä hihasta ja alkaa keskustella rohkeasti. On myös uskallettava ottaa riski olla hakoteillä. Jäljempi tuntuu kuitenkin olevan aikanamme kovin vaikeaa.

Keskustellen kuitenkin päästään parhaisiin lopputulemiin. Ei kokouksissa kaikkea tarvitse puida auki, mutta käytävillä ja sidosryhmien kanssa keskustelemalla tulee kotiläksyt tehtyä. Läksyt valmiina onkin hyvä mennä näyttämään kyntensä foorumilla kuin foorumilla.