Verkottuen kohti vuotta 2030

Useissa puheenvuoroissa täällä Ylä-Savossa kuulostellaan, miltä kuntakenttä näyttää ja millainen vuoden 2030 kunta voisi olla. Myös Iisalmen kaupungissa olemme jo vuosia katsoneet vuoteen 2030 ja konkreettisimmin tämä näkyy kaupunkistrategiassamme, joka hyväksyttiin Iisalmen kaupunginvaltuustossa viime vuoden lopulla. 

Tavoitteemme vuodelle 2030 voi tiivistää visioomme. Tämän mukaan Iisalmi on kansainvälisesti tunnettu, helposti saavutettava, rohkeasti kehittyvä ja vetovoimainen kaupunki, joka tarjoaa loistavat asumisen ja yrittämisen olosuhteet sekä toimivat seudulliset palvelut. Iisalmen tavoitteena onkin olla Suomen ihmeellisin kaupunki. 

Jotta visiot ja tavoitteet eivät jää sanahelinäksi, ovat nämä purettu eri toimenpiteiksi, joiden toteutumista luonnollisesti seurataan ja joita tultaneen ennen vuotta 2030 vielä hiomaa pariin otteeseen. Sama pätee väistämättä itse strategiaan. Muuttuuhan maailma ympärillämme arvaamatonta vauhtia ja totta on se, ettei meistä kukaan tiedä, millainen kuntakenttä, maailmasta puhumattakaan, meillä on vajaan kahdeksan vuoden kuluttua. 

Toiminta-ajatuksenamme on huolehtia asukkaiden hyvinvoinnista ja vahvistaa koko seudun kilpailukykyä ja vetovoimaa. 

Useissa puheenvuoroissa peräänkuulutetaan myös kuntien välistä yhteistyötä, josta meillä onneksi täällä on erilaisia hyviä kokemuksia. Toiminta-ajatuksen jäljempi osa velvoittaa meitä yhä edelleen tekemään vahvaa yhteistyötä Ylä-Savossa muiden kuntien kanssa. Jokaisella seutukuntamme kunnalla on omat vahvuutensa, jotka tulee tunnistaa ja tämän myötä kyetä hyödyntämään entistä paremmin. Tämä koskee niin palveluiden järjestämistä kuin vetovoimatekijöiden esiin tuomista, näin pari asiaa mainitakseni. 

Maailma verkottuu keskenään entistä voimallisemmin, eikä tämä jo 1900-luvun taitteessa tunnistettu sosiologinen ilmiö verkostojen merkityksestä modernissa yhteiskunnassa ole kadonnut. Uudet toimintamallit mahdollistavat myös verkostojen entistä paremman hyödyntämisen, mitä teknologian lisääntyminen edesauttaa. Käytännön esimerkkinä aihepiiristä voidaan ottaa etäyhteyksien käyttöönotto koronapandemian alkaessa. 

Kun tunnistamme vahvuutemme ja kykenemme luomaan näiden ympärille entistä toimivampia verkostoja, pystymme niin Iisalmessa kuin Ylä-Savossa kulkemaan määrätietoisesti kohti parempaa 2030-lukua.

Teksti on julkaistu Iisalmi-lehdessä 27.4.2022.

Yhteisen ilmaston äärellä

Tarkoitukseni ei ollut alkujaan kirjoittaa ilmastotoimista, vaan sosiaalisen median ylivallasta ihmismieleen. Olisihan sosiaalisesta mediasta mielenkiintoista kirjoittaa jo siitäkin syystä, miten rajan takana Venäjällä ihmisten ajattelua ohjataan ja sotapropagandaa toteutetaan mm. sulkemalla väestö sosiaalisen median alustojen ulkopuolelle. 

Päädyin kuitenkin pohtimaan yhteistä ilmastoamme, kun palauttelin mieleen erään loppuvuoden seminaarin puheenvuoroja. 

Tein aikoinaan yhteiskuntapolitiikan gradun kaivosteollisuudesta sekä yhteisestä (commons). Yhteiset ovat yksinkertaistaen jotain, minkä jaamme. Modernissa muodossaan 1960-luvulla syntynyt keskustelu yhteisestä nousi tarpeesta käsitellä luonnonvarojen oikeudenmukaisen hallinnan ongelmaa. Alkuun keskustelu liittyi vahvasti luonnonvaroihin, mutta nykyisin keskusteluun yhteisestä liitetään myös aineettomia asioita, kuten tietoa eri muodoissaan. 

Perinteisesti yhteisenä on siis nähty luonnonvarat hengittämäämme ilmaa unohtamatta. Valtamerien kalaparvet ja laidunmaa ovat käytettyjä esimerkkejä yhteisresursseista, joiden kestämätön käyttö johtaa lopulta resurssin ehtymiseen ja tuhoon, ja joiden hallinta on ongelmallista. Seuraukset hallinnan ongelmista näemme jo nyt, kun esimerkiksi kalojen liikakalastus eri alueilla uhkaa kalakantoja ja -lajeja. 

Miksi meristä ja laitumista johdettua keskustelua yhteisestä tulee ylipäätänsä pohtia? 

Syitä on monia, mutta tärkeimmäksi nostan sen, että miltei poikkeuksetta jokainen ilmastonmuutokseen ja sen torjuntaan liittyvä keskustelu, uutinen tai nosto liittyvät aiheeseen ja siihen, miten käytämme ja hallitsemme kestävästi yhteistä maapalloamme ja sen resursseja.  

Helsingin Sanomat uutisoi 8.10.2021 tutkijoiden todenneen, ettei uusiutuvaa energiaa lopulta olekaan ja että ilmastotoimet aiheuttavat sortoa ja päästöjä köyhissä maissa. Tutkijoiden näkemyksen mukaan ilmasto- ja ympäristötoimista on tullut areena, jolla rikkaat maat alistavat globaalia etelää ja rakentavat saastuttavaa tuotantoa. Esimerkkinä tutkijat nostavat sen, kuinka uusiutuvaan energiaan siirtyminen vaatii mm. raaka-aineiden tuottamista fossiilisilla polttoaineilla huonoissa työoloissa Afrikassa ja Etelä-Amerikassa.  

Toteamaan on helpohko osin yhtyä, kun seuraa kansainvälistä maanmyllerrystä ja keskustelua siitä. Esimerkiksi akkuteknologian tarvitsemista kaivannaisista on tullut kansainvälisen kiinnostuksen kohde, eikä Suomi ole jäänyt osattomaksi keskustelusta ja suunniteltavista toimista. Kuitenkin, kun kaivannaisia aletaan louhia lähellä, on hankkeita helppo vastustaa ja ummistaa silmänsä siltä, että jossain kaivannaiset on revittävä. Päädymmekin pian pohtimaan resurssien jakoa – siis yhteistä. 

Jotta teemme aidosti osamme ilmastoimissa, on meidän hyväksyttävä se tosiasia, että teot tulevat näkymään arjessamme voimallisemmin. Olkoon kyse sitten maan mylläyksestä tai tuulivoimaloiden vilkkuvista lavoista.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 26.3.2022.

Toimiala haltuun

Kiuruvetisen kansanedustaja Hannakaisa Heikkisen (kesk.) esittämät näkemykset (IS 26.1. ja SS 2.2.) siitä, että aluevaltuuston tulee kouluttaa itsensä asiantuntijuuteen alallaan, ovat täysin paikallaan.

Vaikka aluevaltuustojen sarka on laaja, keskittyvät aluevaltuustot sote-asioihin pelastustoimea unohtamatta. Tämä mahdollistaa sen, että toisin kuin vaikkapa kuntapolitiikan saralla tehtävänkentän haltuunotto on jokseenkin mahdollista ja yleispoliitikoinnille jää vähemmän sijaa. Tämäkin osaltaan vahvistaa näkemystä siitä, että asiantuntijuuteen tulisi kouluttautua – ja onhan tähän myös meillä Itä-Suomessa vahvaa osaamistakin Itä-Suomen yliopistossa (UEF).

Ilman vaikuttavia toimenpiteitä sote-uudistus jää lähtökuoppiinsa. Vaikuttavuus on käsite, jolla terveystaloustieteessä tarkoitetaan toimenpiteillä aikaansaatua muutosta ihmisen terveydentilassa, toimintakyvyssä tai hyvinvoinnissa. Kustannusvaikuttavuudella, joka arkikielessä sotkeutuu kustannustehokkuuteen, tarkoitetaan muutoksen suhdetta käytettyihin euroihin. Kustannusvaikuttavuus onkin olennainen mittari, kun tarkastellaan sitä, mitä euroilla on saatu aikaan.

Kustannusvaikuttavuutta voi tarkastella vaikka arkisen esimerkin kautta. Yhteiskunta kustantaa kuulolaitteen jokaiselle sitä tarvitsevalle, kun taas hammaslääkärikäynnillä julkisellakin puolella jokainen puudute ja röntgenkuva verottaa potilaan kukkaroa, vaikka yhteiskunta osansa kuluista maksaakin. Silmälasit puolestaan jäävät kokonaan jokaisen itse maksettavaksi, vaikka ne ovat nyky-yhteiskunnassa heikkonäköiselle välttämättömät. Kaikki edellä mainitut panostukset ihmisen terveyteen, riippumatta maksajasta, tuovat kiistatta terveyshyötyä. Onko esimerkkien kustannusvaikuttavuutta kuitenkaan tarkasteltu vuosien saatossa juurikaan, kun käytänteet ovat muotoutuneet? Kun toimenpiteiden kustannusvaikuttavuutta tarkasteltaisiin aidosti, voitaisiin edellä mainittujen esimerkkien kustannusjakoa joutua muuttamaan.

Kun aluevaltuutetuilla on Heikkisenkin peräänkuuluttama pohjaymmärrys terveydestä ja taloudesta, voidaan Pohjois-Savossa tehdä aidosti vaikuttavia toimenpiteitä niillä vähäisillä euroilla, joita alueellamme on käytössä. Tietoa voi kartuttaa esimerkiksi UEF:in avoimen yliopiston terveystaloustieteen perusopinnoilla verkossa. Mikäli UEF:in taksapolitiikka ei ole merkittävästi muuttunut, maksavat opinnot kokonaisuudessaan noin 300 euroa.

Rohkenen väittää, että on kummempaankin luottamushenkilöiden kouluttamiseen rahaa laitettu ympäri Suomen.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 17.2.2022.

Hoitopolut ovat avainasemassa

Kun tarkastellaan sosiaali- ja terveydenhuollon kokonaiskustannuksia ja -vaikutuksia yhteiskunnallisesti, on asiakkaan sujuva kulkeminen hoitopolulla avainasemassa. Tämä tarkoittaa mm. uutta ajattelua asiakkaan ohjaamisessa hänen ottaessaan yhteyttä sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Jokainen viive hoitopolulla tarkoittaa mahdollisesti alentunutta työkykyä, sosiaali- ja terveydenhuollon turhaa kuormitusta tai muita välillisiä kustannuksia yhteiskunnalle – inhimillistä kärsimystä ja huolta unohtamatta.  

Sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmät tuottavat valtavasti tietoa, mutta valitettavasti tieto ei ole suurelta osin vertailukelpoista johtuen kymmenistä eri järjestelmistä. Tietovaranto onkin saatava standardisoitua yhdenmukaistamalla tietojärjestelmät. Kun tietoa kyetään analysoimaan tehokkaasti, voitaisiin asiakas- ja palveluohjausta kehittää tarkoituksenmukaisesti. Toimintamalleja asiakas- ja palveluohjauksessa kehitetään onneksi hyvinvointialueen valmistelutyössä parasta aikaa.  

Jotta asiakas- ja palveluohjaus toteutuu, tarvitaan vahvaa integraatiota perus- ja erikoistason välillä, mihin nykyinen uudistus tähtääkin. Tulevien hyvinvointialueen päättäjien ja viranhaltijoiden tuleekin pitää huoli siitä, että asiakas- ja palveluohjausta kehitetään tietoa hyödyntämällä ja hoitopolut järjestetään huolella.  

Kyse ei ole pelkästään taloudesta ja taloudellisista vaikutuksista alueellamme, vaan ihmisen parhaasta hänen tarvitessaan hoitoa ja huolenpitoa.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 12.1.2022.

Kaksi kansallista sote-pulmaa

Lääkärit Ojala ja Pöyhönen avasivat aivan aiheellisesti keskustelun (SS 5.12.) siitä, mitä terveydenhuollossa jatkossa hoidetaan, miten ja mihin hintaan. Kirjoitus sai pohtimaan sitä, miten sosiaali- ja terveydenhuollon menoja kyetään hillitsemään Suomessa, kun jokaisella hyvinvointialueella tulee olemaan oma vahva asemansa. Toki valtiovalta tulee asettamaan toimintaan taloudulliset raamit laskentaperusteiden pohjalta. Kuitenkin riski ajautua vähintäänkin kevyen kilpavarustelun tielle on olemassa, mikäli paria pulmaa ei ratkaista. Pienessä maassa alueilla ei yksinkertaisesti ole  varaa kisata keskenään. 

Erityisesti erikoissairaanhoidossa on kaksi perustavanlaatuista ongelmaa, jotka tulisi ratkaista. Nämä ovat vertailun mahdottomuus ja hoitojen kattohinnat tai pikemminkin jäljemmän puuttuminen. 

Toimijoiden vertailun mahdottomuus on selvä pulma. Ongelmana Suomessa on se, että meillä ei ole yhtenäisiä järjestelmiä tuotannon ohjaamiseen, eikä tällaisia voida siis käyttää kannustimena palveluiden toteuttamisessa. Mikäli järjestelmät olisivat yhtenäiset, voitaisiin toimintoja vertailla ja arvioida. 

Terveydenhuolltoon sovellettua taloustieteen kilpailun sääntelyn mekanismia kutsutaan yardstick competition -malliksi. Mallissa taustalle luodaan niin sanottu varjotuottaja, joka on keskimääräinen luonnos alan kaikista tuottajista. Näin monopolituottajina nähtävien sairaaloiden välille mallinnetaan kilpailutilanne. Toimiakseen malli tosin vaatii kansallisen ja yhtenäisen hinnoittelumallin. Ongelma Suomessa onkin se, että hinnoittelumallina käytettyä DRG-järjestelmää (Diagnosis Related Group) ei ole täysin yhtenäistetty.  Kansallinen DRG-hinnoittelu toimiikin useissa maissa kirittäjänä, varjotuottajana, jota kohti eri toimijat pyrkivät. Järjestelmät tulisikin saada pikimmiten kuntoon. 

Lääketieteen kehittyessä toinen ongelma ovat kattohinnat ja niiden asettaminen. Tiivistäen kyse on siitä, mitä yhteiskunta on valmis maksamaan eri hoidoista. Tässä mittarina käytetään usein laatupainotettua elinvuotta, ja arvioidaan sitä, kuinka monta laatupainotettua elinvuotta hoito tuo lisää potilaalle tiettyyn hintaan. Meillä laatupainotetun elinvuoden arvoa ei ole määritetty, kun esimerkiksi Englannissa maksuhalukkuus on asetettu 20 000-50 000 puntaan laatupainotettua elinvuotta kohti. 

Se, mihin maksuhalukkuuden raja-arvo asetetaan, on lopulta poliittinen päätös. Vaikka itse kysymys on monisyinen ja hankalakin, tulisi keskustelu käydä ja kyetä ratkaisemaan tämäkin pulma. 

Edellä mainittuja ongelmia ei voida ratkaista hyvinvointialueilla. Valtiovallan virastoineen tuleekin määrätietoisesti ratkaista nämä ongelmat, ja taloudellisten kannustein ajaa hyvinvointialueet yhtenäisiin järjestelmiin ja käytäntöihin.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 15.12.2021.

Sote-uudistus on tehtävä

Kansanedustaja Markku Eestilä kirjoitti (IS 21.2.) kuinka eduskunnan käsittelyssä oleva sote-uudistus vuosituhannen suurin keskittämishanke. Olen aiheesta vahvasti eri mieltä.

On hyvä muistutella mieleen kuntaministeri Virkkusen (kok.) 2.9.2011 julkaisemat onneksi toteutumattoman kuntauudistuksen tavoitteet, joissa kuntien määrä oli tarkoitus vähentää silloisesta 336:sta jopa alle sataan. Jos tämä ei ollut suurta keskittämistä ja puhetta sellaisesta, niin mikä sitten? Toteutuessaan Virkkusen ajama uudistus olisi lahdannut kuntia ja keskittänyt totisesti valtaa ja palveluita.

Ei sote-uudistus nytkään täydellinen ole, mutta se on ehdottomasti välttämätön askel oikeaan suuntaan. Tärkeimpänä uudistuksessa onkin perus- ja erikoistason integraatio, joka on aivan välttämätön saada mallilleen.

Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestäminen vaatii tulevaisuudessakin rahaa, jotta palvelut pyörivät. Jos uudistusta ei nyt tehtäisi, tulisi vuosi vuodelta yhä enemmän voimavaroja kohdentaa sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämiseen. Tämän järjestämiseksi verotustakin saataisin rukata kunnissa aika lailla. Uudistuksen toteutuessa pääsemme edes hieman vähemmällä.

Toteutuessaan uudistus karsii himmeleitä, varmistaa palvelut myös tulevaisuudessa ja tuo hallintohimmeleiden tilalle kansanvallan.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 23.2.2021.

Kuka pääsee opintielle – ja miten?

Korkeakoulut ovat juuri ilmoittaneet opiskelijavalintojensa tuloksista. Useassa kodissa on iloittu, mutta vielä useammassa on kohdattu pettymyksiä: paikkaa kun kaikille halukkaille ei ole. Kevään valinnoissa oli myös enemmän jännitettävää, sillä poikkeusolosuhteet pakottivat korkeakoulut luovimaan valintaperusteita ja -kokeita miettiessään.

Tarkoitukseni ei ole pohtia sitä, miten hyvin opiskelijavalinnat järjestettiin poikkeusaikana, vaikka ihan nappiin kaikki koetukset eivät menneetkään. Pohdin mieluummin, miten erilaiset lähtökohdat nuorilla on hakea korkeakoulutuksen piiriin ja erityisesti lopulta päätyä opin tielle. Myös korkeakoulujen todistusvalintaa ja ensikertalaiskiintiötä on hyvä tuumata, sillä ylioppilastodistuksen ja ensikertalaisuuden painoarvo on kohtuuton. Tämä on johtanut tilanteeseen, missä ylioppilastodistukseen hinkataan E:n ja L:n rivejä unelma-alalle pääsyn turvaamiseksi.

Herään pohtimaan sitä, millaiset valmiuden nuorilla on jo teininä lähteä tähtäämään kohti unelmiaan. Todistusvalinnan – siis ylioppilastutkinnon painoarvo – on noussut merkittävästi ja tästä vuodesta alkaen merkittävä osa korkeakouluopiskelijoista valitaan pelkän ylioppilastutkinnon perusteella. Tämä tarkoittaa sitä, että päätös uraunelmista on tehtävä jo lukion alkumetreillä. Pääsykokeisiin valmentavista kursseista, joista opiskelijavalintauudistuksella on haluttu päästä eroon, on siirrytty myymään ylioppilastutkintoon valmentavia abikursseja.

Muistan hyvin erään nuoren parin keskustelun bussissa Helsingissä. Takanani istuva nuori kertoi, kuinka hän tähtää parin vuoden opintojen jälkeen ulkomaille ja siitä kohti unelmiaan. Paluun Suomeen hän näki mahdollisena. Ajattelin, että onpa kypsää puhetta korkeakouluopiskelijalta. Hämmästyin kuitenkin, sillä selvisi, että hän oli juuri aloittanut lukion. Todennäköisyyksien valossa tulevaisuuskuvan taustalla oli vanhempiensa koulutus sekä käymänsä arvostettu lukio. Toki saattoi olla toisinkin.

Onneksi yliopistojen ovet eivät jää täysin kiinni, vaikka ylioppilastodistuksessa ei komeilisi L:n rivi. Muun muassa Itä-Suomen yliopisto tulee valitsemaa ensi vuonna lähes 500 opiskelijaa 40 eri oppiaineeseen avoimien yliopisto-opintojen perusteella. Myös pääsykokeet säilyvät väylänä kaikille, joskin ensikertalaisille varattavat kiintiöt ovat merkittävät.

Viime hallituskaudella toteutetun opiskelijavalintauudistuksen tavoite oli saada nuoret nopeammin työelämään sekä lisätä opintopolkujen joustavuutta. Kuitenkin näyttää siltä, etteivät tavoitteet toteudu ja toimenpiteet kääntyvät itseään vastaan. Lukiossa opiskellaan pidempään sekä välivuosia kertyy.

Välivuotta ei pidä nähdä lähtökohtaisesti huonona asiana. Monelle välivuosi ennen korkeakouluopintoja voi kirkastaa, mitä sitä isona haluaa tehdä. Kuitenkin yhä useamman välivuodet menevät nykyisin korkeakouluun pyrkiessä.

Kysyä sopiikin, että mikä olisi paras tapa joustavoittaa opintoja ja saada sen myötä nuoret nopeammin kiinni työelämään. Viime hallituskauden toimenpiteet siihen eivät ainakaan näytä pääsevän.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 16.7.2020.

Kuntatalouden haasteet ovat vasta edessä

Kunnilla on taas tilinteon hetki viime vuoden osalta, eikä tilannekuva näytä mairealta. Tilinpäätösarvioiden mukaan 225 kuntaa 310:stä tekee viime vuoden osalta negatiivisen tuloksen. Tämä on tarkoittaa, että vain reilulla neljänneksellä (27 %) kunnista viivan alle jää plussaa. Onneksemme Iisalmi kuuluu tähän neljännekseen ja taaksemme jää seitsemäs positiivinen toimintavuosi. Tämä onnistui vieläpä maakunnan alhaisimmalla kunnallisverotasolla. 

Liialliseen itsetyytyväisyyteen ei meilläkään tosin ole varaa tuudittautua, vaikka lähtökuopat ovat hyvät. Jo nyt haasteita ovat tuoneet tai ovat tuomassa mm. toimintamenojen kasvu ja merkittävät investoinnit. Erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollon menot ovat kasvaneet ja tulevat kasvamaan tulevaisuudessa merkittävästi väestön ikääntyessä. Tunnetusti pohjoissavolainen ja laajemmin itäsuomalainen geeniperimä altistaa väestömme monille perinnöllisille sairauksille, jotka pitävät takuuvarmasti sosiaali- ja terveydenhuollon menot tulevaisuudessakin korkealla tasolla. 

Vaikka väkemme on sairasta, on kuitenkin yksi syy kuntatalouden tilanteeseen sote-uudistuksen viivästyminen. Sosiaali- ja terveydenhuollon menokehitykseen ei ole kyetty kansallisesti puuttumaan, vaikka varmasti jokainen kunta ja kuntayhtymä siihen omilla tasoillaan parhaansa mukaan pyrkivät. 

Viime vuoden lopulla käytiin maakuntalehdessämme keskustelua valtionosuuksista. Ymmärrettävästi aihe herättää mielenkiintoa siitä, mille kunnille valtionosuutta jaetaan ja kuinka paljon. Esimerkiksi Iisalmen tänä vuonna saama 2657 euroa asukasta kohden on seurausta alueemme väestötekijöistä. Samat tekijät ovat taustalla vaikkapa toisessa seutukaupungissa Raahessa (2549 euroa/asukas) ja maakuntakeskus Kajaanissa (3025 euroa/asukas). Valtionavustusten idea on tasata kustannus- ja tulopohjien eroja ja varmistaa, että kunnilla on olosuhteista, palvelutarpeesta ja kuntien tulopohjien eroista huolimatta edellytyksiä selvitä lakisääteisistä tehtävistään kohtuullisella verorasituksella. 

Kuntien tulopohjat eriytyvät väestömuutosten seurauksena, eivätkä kuntatalouden haasteet ole vain pienten kuntien päänvaivana. Ongelma onkin yhteinen läpi kuntakentän, sillä vuosina 2013-2018 väkiluku kasvoi vain kuudessakymmenessä kunnassa.  Julkisuudessa on väläytetty ratkaisuksi pienempien kuntien ahdinkoon ns. kevytkuntamallia, jolloin kunta voisi karsia palveluitaan. Tästä ei kuitenkaan ole ratkaisuksi, sillä tämä ei poista kuitenkaan kuntien tulopohjan ongelmia ja sitä, että peruspalvelut kuuluvat jokaiselle kansalaiselle maassamme. 

Jos terveydenhuoltojärjestelmä ei ala pian uudistua, jatkaa kuntatalous ahdingon kierteessään kohti pohjaa. Sieltä on pitkä matka pinnalle.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 21.2.2020.

Milloin raiteilla liidetään?

Internetin ihmeellisessä maailmassa vastaani tuli kooste joidenkin maailmanhistorian kannalta merkittävien projektien aikataluista. Listauksessa olivat mukana niin Apollo-ohjelma kuin Kheopsin pyramidien rakentaminen. Suuria hankkeita on osattu suunnitella ja viedä määrätietoisesti päätökseen, kun tahtoa on ollut: Panaman kanavakin valmistui kymmenessä vuodessa, kun töihin käytiin tosissaan vuonna 1904. Ei näiden vertaaminen suoraan suomalaisiin hankkeisiin ole hedelmällistä, mutta tiivistys oli oivaltava. Meillä osataan ainakin selvittää ja suunnitella.

Itä-Suomessa meillä taitaa olla käsillä yhdenlainen selvitysprojekti, kun itärata on yhä piirtopöydällä. Hallitusohjelmaan kirjatusta itäradasta käynnistyy vielä selvitys, missä eri vaihtoehtoja puntaroidaan. Kuitenkin samanaikaisesti Helsingistä Tampereen ja Turun suunnalle nopeita junayhteyksiä aletaan jo suunnitella. Näin linjasi reilu viikko sitten liikenne- ja viestintäministeri Sanna Marin (sd.) Itäsuomalaisittain tämä herätti ihmetystä ja oli luonnollisesti pettymys. Itä-Suomi ei saisi olla mikään jäännöserä, johon palataan, kun muistetaan.

Itäradan toteuttamisesta on olemassa kolme vaihtoehtoista linjausta. Näistä yksi yhdistäisi Lahden ja Mikkelin, toisessa vaihtoehdossa raiteet veisivät Helsingistä Porvooseen ja sieltä Kouvolaan. Kolmas vaihtoehto, niin sanottu rantarata, kehittäisi yhteyttä Helsingistä Lappeenrantaa päin.

Jokaisessa linjauksessa on puolensa, mutta jos tarkastellaan alue- ja väestötekijöijöitä, olisi luonteva valita linjaus, jonka vaikutuspiiri olisi laajin ja joka toisi siis laajimmin elinvoimaa Itä-Suomeen. Tällöin puhutaan kahdesta ensimmäisestä vaihtoehdosta, joista Helsinki-Porvoo-Kouvola -linjaus saa laajimmin tukea. Aito itärata onkin alueemme elinvoiman kannalta ehdottoman tärkeä. Ylen uutisessa (24.5.) Joensuun kaupunginjohtaja toteaakin, kuinka nykyisen itäisen radan vaikutuspiirissä on 930 000 asukasta. Jos koko Suomen elinvoimaa ei kyetä kehittämään, ovat väestöennusteet meillä päin karut. Parinkymmenen vuoden päästä meitä voi olla vain noin 800 000.

Ei itärata yksi aluettamme pelasta, mutta sillä tulee olemaan kiistämättä merkittävä vaikutus elinvoimaamme. Elinvoiman puolesta on myös liputtanut konsulttioimisto MDI, joka nimenä tulee usein esiin, kun aluetutkija Timo Aroa kuuntelee. MDI:n mukaan nopeammat junayhteydet houkuttelisivat asukkaita ja yrittäjiä. Tämä viesti kannattaa ottaa tosissaan.

Olemme kaiken lisäksi Itä-Suomessa valmiita itäradan edistämiseen. Hankeyhtiön valmisteluun ovat sitoutuneet useat kaupungit, Iisalmi mukaan lukien. Savolaiseksi projektiksi itärata ei myöskään jää, sillä onhan mukana kaupunkeja laajasti Itä-Suomesta yli maakuntarajojen. Vielä kuitenkin saamme odotella selvitystä, vaikka olisimme jo toimimaan.

Apollo-ohjelma sai ihmisen Kuuhun kahdeksassa vuodessa. Selvitysten mukaan itärata pitäisi saada kuntoon viimeistään 2030-luvulla, mutta tällä tahdilla ihminen taitaa ehtiä Marsiin ennen kuin lentävä kalakukko liitää Helsinkiin uutta reittiä

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 19.9.2019.

Kaivoslaki on päivitettävä vihdoin 2000-luvulle

Viime viikolla julkaistu hallitusohjelma on kiinnostavaa luettavaa ja uusia tuulia on luvassa monille eri sektoreille. Ohjelmaan sisältyy myös aikeita uudistaa kaivospolitiikkaa, minkä vaikutukset ovat laajemmat kuin äkkiseltään arvaisi.

Teimme reilu pari vuotta sitten Jyväskylän yliopistoon pro gradu -tutkielman sosiaalisesta kestävyydestä kaivannaisteollisuudessa.  Gradussa pohdimme muun muassa, kuinka luontoarvoja ja kaivannaisten hyödyntämistä ei voida erottaa toisistaan, ja kuinka tasapainon löytäminen näiden luontoresurssien käyttämiselle on tärkeää. Toimme esiin myös vanhentuneen kaivoslain kehittämisen tärkeyden. Kysyimme myös: voiko kaivostoiminta koskaan olla sosiaalisesti kestävää vaikutusalueellaan?

Hallitusohjelmassa linjataan, että kaivoslaki uudistetaan. Lähtökohtana uudistamiselle on ympäristönsuojelun ja paikallisen hyväksyttävyyden sekä vaikutusmahdollisuuksien parantaminen.

Juuri paikallinen hyväksyttävyys ja kaivostoiminnan sosiaalinen kestävyys, sekä toisaalta sosiaalinen oikeutus nousivat tutkielmassamme epäkohtina esiin. Media-aineiston tarkastelu osoitti, ettei paikallisella tasolla kaivannaistoimintaa koettu sosiaalisesti hyväksyttäväksi, vaikka yleisesti ottaen puhuttiin, kuinka kaivannaiset ovat meille yhteistä kansallisomaisuutta, josta kaikki hyötyvät, erityisesti paikallisesti. Tarkastellussa asiakirja-aineistossa, joka kuvasti valtiollista diskurssia, sosiaalisen kestävyyden ja oikeutuksen ongelmaa sen sijaan ei nähty.

Kaivos sijaitsee aina jossain ja on jollekin yhteisölle aina paikalliskysymys, olkoon tämä yhteisö vaikkapa kunta, matkailutoimintaa harjoittavat yrittäjät tai porojaan laiduntava paliskunta. Jos haluamme kaivoksien kehittyvän Suomessa ja kenties uusia perustettavan, onkin koko prosessille saatava sosiaalinen hyväksyntä ja oikeutus.

Toisena nostona hallitusohjelmasta otettakoon kaivosveron mahdollisuus. Harmillisesti kirjaus on ohjelmassa vain selvitettävänä asiana, kuten moni muukin asia hallitusohjelmassa. Toki asia tulee ensin selvittää, vaikkakin kaivosyhtiöt halutaan selkeästi panna verolle ja tälle löytyy poliittinen tahto. Vielä alkuvuodesta kaivosveroa kannatti kuusi eduskuntapuoluetta (Yle 10.1.2019). Myös gradussamme näimme kaivosveron yhtenä kaivostoiminnan haittojen kompensointina yhteiskunnalle.

Kaivannaistoiminnan hyväksyttävyyden kannalta on äärimmäisen tärkeää, että maaperän kaivannaisista saadaan yhteiskunnalle kohtuullinen korvaus. Tämä tarkoittaa erillisen kaivosveron käyttöönottamista sekä myyntivoittojen verottamista silloinkin, kun kaivosyhtiöiden omistajuus on rajojemme ulkopuolella. Jokaisen kaivoksen taru on rajallinen ja kerran louhittua kaivannaista ei ilmesty uudelleen louhittavaksi. Yhteiskunnan on siksi saatava osansa maan aarteista kaivoksen toiminta-aikana.

Lopuksi todettakoon, että kaivoslakia kyllä uudistettiin muutama vuosi sitten. Tuolloin lakiin jäi valuvikoja ja uusinta kaivoslakia on kritisoitu voimakkaasti. Kaivoslaki onkin päivitettävä aidosti 2000-luvulle, kuten tuoreessa hallitusohjelmassa viitoitetaan.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 15.6.2019.