Jatkuvan oppimisen juoni

Kirjoitin keväällä kolumnin siitä, kuinka meidän tulee kyetä tunnistamaan ja hyödyntämään entistä enemmän verkostoja ympärillämme, kun teemme yläsavolaista yhteistyötä. Maailma tiivistyy verkostojen myötä entistä enemmän, eikä Ylä-Savo ole tässä poikkeus. 

Yksi nykyaikamme keskeinen sosiologi Manuel Castells luonnosteli jo vuosituhannen taitteessa, kuinka yhteiskuntia voidaan luonnehtia verkostoyhteiskunniksi, joissa osaamiseen nojaaminen on keskiössä. Vuosien kuluessa ilmiö ei ole kadonnut minnekään, vaan pikemminkin voimistunut entisestään. Ei turhaan puhuta niin organisaatioiden kuin yksittäisten työntekijöiden osaamisen kehittämisestä kuin jatkuvasta oppimisestakin. 

Jotta organisaatiot kykenevät kehittymään sekä verkottumaan mahdollisimman tehokkaasti ja näin edistämään yhteistyötä, on yksittäisten työntekijöidenkin oltava ajan tasalla tiedoiltaan ja taidoiltaan. Erityisesti tämä korostuu tietotekniikan ja teknologian parissa, jotka etenevät kehityksessään hurjaa vauhtia. Ei ole sattumaa, että osaajista on meillä Ylä-Savossakin pulaa ja heistä käydään jatkuvasti kilpailua. Mikään toimiala voi myöskään kehittyä, mikäli osaamisen kehittämistä ei tunnisteta ja siihen kannusteta. 

Valtioneuvosto julkaisi loppuvuodesta 2020 jatkuvan oppimisen parlamentaarisen uudistuksen linjaukset, joiden tavoitteena on jatkuvan oppimisen järjestelmän uudistaminen vastaamaan tulevaisuuden tarpeita. Asiakirja toimenpiteineen on tarpeen ja on hyvä, että valtiovalta on ottanut asiakseen edistää jatkuvaa oppimista. Kuitenkin itsensä kehittäminen lähtee ihmisestä itsestään ja erityisesti siitä, että hänellä on mahdollisuudet ja kannusteet kehittää osaamistaan, olkoon hän sitten työn piirissä tai sen ulkopuolella. 

Kuten valtioneuvoston julkaisun saatesanoissa todetaan, on jatkuva oppiminen paras turva työn, teknologian ja maailman muutoksessa. Toteama pätee niin organisaatioihin kuin yksittäisiin ihmisiinkin. 

Rohkenen väittää, että ne organisaatiot, jotka ovat tunnistaneet jatkuvan oppimisen juonen, ovat menestyneet ja tulevat menestymään myös jatkossa. Samoin nämä organisaatiot kykenevät parhaiten yhteistyöhön verkottuvassa maailmassa ja näinkin luomaan hyvää ympärilleen.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 18.8.2022.

Tieto muuttuu, mutta miten nopeasti?

Viime viikkoina keskustelu toisen asteen maksuttomasta koulutuksesta on nostanut taas päätään. Asiaa edistävä kansalaisaloite keräsi noin 25 000 allekirjoitusta parin viikon aikana, kun aine nousi taas julkiseen keskusteluun sosiaalisen median saattelemana. Aloite etenee eduskunnan käsittelyyn saatuaan nyt riittävän määrän allekirjoituksia.

Toisen asteen koulutuksen läpäiseminen ei saisi jäädä keneltäkään rahasta kiinni. Ammatillisesta koulutuksesta itselläni ei ole kokemusta, mutta Iisalmen lyseon penkkejä kuluttaneena lukiokoulutuksesta muistan vielä jotain. Sen ainakin muistan, että kirjoja piti ostaa jokunen kolmen vuoden aikana, ja taisipa niitä karttua pinoksi asti. Reilua vuotta nuorempi veljenikään ei ostokierrokselta täysin säästynyt, sillä kaikkia minulta jääneitä kirjoja hän ei voinut hyödyntää. Kirjasarjat päivittyivät silloin, kuten päivittyvät ilmeisesti edelleenkin, muutaman vuoden välein. Tämän vuoksi edellisen vuoden opukset saattavat olla seuraavana vuonna jo käyttökelvottomia.

Toki tieto ja opetussuunnitelmat vähitellen muuttuvat, mutta nykyisestä päivitystahdista eivät hyödy muut kuin oppikirjojen kustantamot. Digitaalisuuden aikakautena murusia kirjojen uusimisesta ei taida saada edes paperiteollisuus.

Toisella asteella opiskeltavan perustiedon maksullisuus voi olla pahimmillaan pullonkaula myöhempiin edullisempiin opintoihin, sillä toisen asteen opintojen jälkeen korkeakoulussa opiskelu onnistuu usein kirjaston kirjoista ja opettajien tuottamasta oppimateriaalista. En toki tarkoita, että toisen asteen opettajien tulisi tuottaa oppikirjansa itse, mutta jokin opiskelijan kustannuksia alentava ratkaisu tulisi saada myös toisen asteen opintoihin. Onhan alakoulussakin lainaluistimia, miksei esimerkiksi lukiossa yhteisiä oppikirjoja?

Toisella asteella koulutuksen kustannukset voivat alan ja oppilaitoksen mukaan vaihdellen nousta jopa useaan tuhanteen euroon. Tuoreimman Nuorisobarometrin ennakkotietojen mukaan jopa neljännes toisen asteen keskeyttävistä nuorista keskeyttää opintonsa osin rahan puutteen vuoksi. Jokainen koulu- tai opiskelijapudokas on liikaa aikana, jolloin työelämä edellyttää miltei poikkeuksetta toisen asteen tutkinnon suorittamista.

Kansalaisaloitteella on myös vahva perustuslaillinen lataus. Perustuslakimme 16 §:n mukaan julkisen vallan tulisi turvata itsensä kehittäminen varattomuuden sitä estämättä. Kouluttautuminen toisella asteella on vähintäänkin itsensä kehittämistä vieläpä sillä lisäyksellä, että nuoren koulutus tuo lopulta myös lisäarvoa koko yhteiskunnalle. Luulisi siis koulutuksen kiinnostavan aidosti esivaltaa.

Jos toisesta asteesta ei saada kokonaan maksutonta, niin ainakin kirjojen päivitysväliä tulisi pidentää. Ei perustiedon oppiminen voi olla sivunumeroista ja kuvien paikoista kiinni.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 18.3.2018.

Perustulo on pitkäaikainen unelma

Pian tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun Suomessa maksettiin ensimmäiset perustulot kahdelletuhannelle kokeiluun arvotulle. Perustulohankkeesta ei ole viime aikoina paljon puhuttu, sillä kokeilun tuloksista ei vielä juuri tiedetä. Muista käynnissä olevista uudistuksista erityisesti sote-uudistus on puhututtanut enemmän, ja syystäkin.

Kokeilun myötä mahdollisesti jalkautettava perustulo on sosiaalipoliittisena reformina merkittävä. Esimerkiksi Kelan pääjohtaja Elli Aaltonen on arvioinut, että perustulo voi aktivoida kouluttautumaan, työelämään tai kuntoutumaan nykyistä tukiviidakkoa paremmin. Samalla perustulo luo pohjan vakaammalle huomiselle, kun tukien varassa roikkuvan ihmisen ei tarvitse pidellä kiinni useasta eri säikeestä, vaan yksi verkko riittää kannattelemaan.

Ajatus perustulosta ei ole uusi: sitä on pyöritelty eri muodoissa jo vuosikymmeniä. Keskustan linjana perustulo muodossa tai toisessa on ollut 1980-luvulta saakka, nuorisosiiven unelmana hieman pidempäänkin. Kolmenkymmenen vuoden aikana olemme lopulta päässeet pisteeseen, jossa perustuloon siirtyminen on jo hyppysissämme. Kokeilun onnistuessa perustulo on todellisuutta muutaman vuoden päässä.

Siirtyminen perustuloon, olkoon malli lopulta mikä hyvänsä, on nykyisensuuntaisen yhteiskuntarakenteen säilymisen perusedellytys. Teknologia ottaa harppauksia, minkä myötä muun muassa työ muuttaa muotoaan. Tämä taas johtaa monien perinteisten ammattien ja työurien katoamiseen. Perustulo mahdollistaa matalabyrokratisen toimeentulon eri elämäntilanteissa, mikä kannustaa tarttumaan erilaisiin hankkeisiin paremmin ilman jatkuvaa laskelmointia menoista ja tuloista.

Ennen kaikkea perustulo mahdollistaa toimeentulon ilman pelkoa oman aktiivisuuden vuoksi menetetyistä tuista. Kouluttautuminen, kuntoutus ja työelämä tulevat todennäköisemmiksi ratkaisuiksi niille, joiden on aiemmin ”kannattanut makoilla kotona”.

Kun perustulo kannustaa työhön, selkeyttää se myös oravanpyörän rattaisiin juuttuneen ihmisen elämää. Yle uutisoi (9.1.2017) vuoden alussa, kuinka eräs perustulokokeiluun valittu entinen yrittäjä vapautui sanojensa mukaan orjamarkkinoilta ja sai kansalaisuutensa takaisin. Tämä kertoo vahvaa viestiä siitä, kuinka nykyinen systeemi sosiaalietuuksien viidakossa voi viedä mehut kaiken kokeneelta yrittäjältäkin.

Perustulon aikakautena yhteiskunnan ja yhteisöjen yhteiseksi haasteeksi nousee huolehtia siitä, että ihmisellä on eri elämäntilanteissa mahdollisuus tekemiseen ja osallistumiseen. Tilille kilahtava raha, kokeilussa määrältään 560 euroa, ei autuaaksi tee, vaan on vain yksi askel kohti mahdollisuuksia. Tekeminen voi olla perinteistä työtä tai vaikka järjestötoimintaa. Myös tekeminen, josta ei suoraan makseta palkkaa tulee nähdä arvokkaana, sillä sen määrä tulee kasvamaan.

Perustulokokeilun tulokset tulevat olemaan mielenkiintoisia, ja muutaman vuoden kuluttua meille selviää, millaisen perustulon reilu satavuotias Suomi ansaitsee. Unelmointi perustulosta ei siis lopu vielä.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 11.12.2017.

Miehistöä kaivataan

Olen kesän aikana tavannut useita yrittäjiä erilaisissa tilaisuuksissa niin Ylä-Savossa kuin vaikkapa Oulussa, missä vietettiin kesän korvilla valtakunnallista yrittäjien ja kuntapäättäjien seminaaria. Seminaarissa, vastoin kenties kaikkia ennakko-oletuksia, Ylä-Savo nousi positiivisesti esiin useammassakin puheenvuorossa. Meille yläsavolaisille menestystarinamme ovat toki jo tuttuja, mutta muualta päin katsottuna alueellemme yrittäjyyden ja teollisuuden merkitystä ei aina välttämättä osata arvostaa.

Yritysten liikevaihdot ylsivät Ylä-Savossa viime vuonna 5,2 prosentin kasvuun. Väkilukuun suhteutettuna Ylä-Savon viennin arvo on ollut jo hyvän aikaa Suomen huippua. Tämä on vahvojen vientiyrityksiemme – niin pienien kuin suurienkin ansiota. Koko Pohjois-Savoon povataan Ylen (6.8.2017) mukaan yritysten liikevaihtojen kasvavan kuluvana vuonna 8-11 prosenttia. Maakuntien yrittäjyydelle Ylen uutisointi on harvinaista herkkua, sillä harvoin näin näyttävästi nostetaan esille muiden kuin muutaman suurimman kaupungin aluetalouden positiivista virettä.

Jokin on kuitenkin saanut Ylä-Savoon nousemaan teollisuuskeskittymän, joka antaa merkittävän osuuden myös koko Suomen vientiteollisuudelle. Useampikin vastaantulija on ihmetellyt alueemme yritysten arvoa ja mittasuhteita. Kaikesta päätellen täällä on ollut ja on edelleen vahva yrittämisen kulttuuri, mikä luo uutta ja ylläpitää myös vanhaa sitä kehittäen.

Esimerkiksi Genelecit, Lunawoodit ja Profilet ovat alueemme lippulaivoja, vain muutaman mainitakseni. Lippulaivojen vanavedessä seilaa melkoinen armada tukialuksia, jotka mahdollistavat suurempien yritysten toimimisen. Yksikään näistä vahvoista vientiyrityksistä ei yksin yltäisi nykyisiin tuloksiinsa. Verkostoituneet yrittäjät ja alihankintaketjut ensinnäkin mahdollistavat lippulaivojen operoinnin maailman merillä, mutta myös työllistävät väkeä merkittävästi alueellamme. Vaikkapa Ponsse työllistää suoraan Ylä-Savossa noin 500 henkeä, mutta työllisyysvaikutus alihankkijoineen on kuitenkin lähempänä tuhatta.

Harvan lähipiiriin mahtuu suuryrityksen perustajaa tai toimitusjohtajaa, mutta tukialuksia löydämme varmasti lähempää. Näitä ovat niin konepajat, verhoomot kuin tilitoimistotkin koko Ylä-Savossa, jotka kaikki ansaitsevat kiitoksen ja arvostuksen yhtä lailla vientiyritysten rinnalla.

Periaatteessa yläsavolaisilla yrittäjillä ja yrityksillä pyyhkii hyvin ja tilauskannat näyttävät vihreää, ja töitä saisi painaa yötä päivää. Kuitenkin huoli erityisesti teollisuuden puolella ammattitaitoisen työvoiman saatavuudesta on todellinen. Kaksi metallinpalasta eivät yksikseen kulmaksi taitu eivätkä liimapalkit tartu toisiinsa ilman käsiparia.

Armada tarvitsee täydennysmiehistöä, joka meidän tulee tänne houkutella. Osaavalla miehistöllä ja taitavalla päällystöllä ajantasaisine aluksineen voi Ylä-Savon kauppalaivasto vielä vahvistaa asemaansa maailmalla.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 11.8.2017.

Peili kertoo totuuden

Ylä-Savon väestönkehitys kuin Iisalmenkin, on ollut tasaista alamäkeä viime vuodet. Eikä suunta ole maassamme poikkeus. Vaikka väkeä ei elä mahdottomasti Savon perukoilla, on meillä hyvä edustus Arkadianmäellä. Iisalmesta yksin on kaksi kansanedustajaa ja Ylä-Savosta kaikkiaan viisi. Edustajia on meiltä suurin piirtein 1/11 000 henkeä kohden, kun laskennallisesti maassamme luku on 1/27 500. Hallituspuolueiden edustajia meillä on neljä. Asioitamme voisi olettaa siis ajettavan huolella.

Miten asioitamme sitten toimitetaan? En voi olla yhtymättä kaupunkineuvos Harjun huoleen (IS 30.11.) siitä, kuinka etujamme valvotaan ja mitä täällä tapahtuu. On hyvääkin tehty ja tehdään yhä, mutta useat seikat saavat tilanteen näyttämään siltä, että tulevaisuutemme valuu sormiemme välistä hakeläjään. Mitä on tehty viimeiset kolme ja puoli vuotta, kun savu ei vielä nouse vielä Soinlahden biopiipuista? Toki liikennerajoituksistakin saa pitää meteliä, mutta ei tämä työpaikkoja alueellemme tuo, saati tulevaisuususkoa vala.

Eivät yläsavolaiset – kansa yleensäkään – leipää ja sirkushuveja tarvitse, vaan tekoja ja ajatuksen siitä paremmasta huomisesta. Jos tulevaisuus ei ole kirkkaana mielissämme, jatkuu väestökehityksemme samaan malliin. Tällöin jo kulunut fraasi, viimeinen sammuttaa valon, käy toteen. Vai olisiko sama sitten tuikata (käräjä)talokin tuleen? Valaisisiko roihu edes hetken tietä tulevaisuuteen ennen sammumistaan?

Edunvalvonta muuttuu alati ja on vyyhti niin kabinettivaikuttamista kuin julkista agitointia. Kaikkea me siis emme näe ja tämä kuuluu pelin henkeen. Kuitenkin epäilykset heräävät, mikäli mitään ei kuulu tai asioihin herätään ihmetellen. Valitettavan hyvin muistan, kuinka Iisalmen johto ihmetteli, kun lehdestä lukivat VR:n aikeista vähentää junavuoroja. Kyllä tämänkaltaisista asioista olisi pitänyt olla vähintäänkin ilmavainua, jos ei tuoretta jälkeä nuuhkittavana. Helsingissä olisikin pitänyt ravata etupainotteisesti.

”Kansanedustajasuhdettamme” tarkastellen voisi olettaa, että tulevaisuutemme on turvattu. Parhaimmillaan suhde säilyykin samana, kävi ”väenpaljoudellemme” mitä hyvänsä. Nykytaso voidaan säilyttää tai positiivinen vire saavuttaa, mikäli ihmiset uskovat alueemme tulevaisuuteen ja siitä kerrotaan muille. Edunvalvonnan tulee tukea tätä. Tuskin yläsavolaisten määrä kuitenkaan räjähtää käsiin.

Lopulta syitä täältä lähtemiseen löytyy tasan kaksi: luonnollinen poistuma eli kuolema sekä poismuutto. Kumpaankin voidaan osin vaikuttaa, jäljempään merkittävämmin. Tärkeä olisikin miettiä sitä, miksi tänne ei jäädä. Syitä tähän on turha hakea muualta: peilistä sen näemme – jokainen.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 2.12.2016.

Voiko kaivospolitiikka olla nykyisin kestävää?

Alkuviikon mediatilaa on vallinnut kotimaisittain kaivokset. Pääministeri Sipilä sai Terrafamen pipo päätänsä lämmittämään ja siitäkö oppositio tekopyhästi riehaantui. On surkeaa, kuinka keskustelu kaivosteollisuudesta ja sen tulevaisuudesta menee merkityksettömään huuteluun, kun suurista periaatteellisista linjoista ei käydä periaatteellista keskustelua. Aikuiset ihmiset sortuvat lapselliseen pelleilyyn – pölhöpopulismiin.

Maanantaina tapahtui nimittäin kaivosalalla paljon merkittävämpää, kuin pääministerin patsastelu Talvivaarassa ja siitä alkanut keskustelu.

Reilu parisataa kilometriä Talvivaarasta pohjoiseen sijaitsee Kuusamo, joka sykkii ja elää matkailulla. Kuusamon kaupunginvaltuusto päätti maanantaina, ettei se puolla kaivoksen perustamista alueelle, missä luonnosta elävä matkailuelinkeino on voimissaan. Oikeastaan päätös tarkoittaa käytännössä sitä, ettei kaivoksia alueelle tule. Mielestäni päätös oli ainut ja oikea ja tällä erää luonto- ja matkailuarvot vetivät pidemmän korren.

Suomalainen kaivospolitiikka on nojannut aina ja nojaa yhä vain kaivosten luomaan työhön alueella. Muut arvot jäävätkin taka-alalle, sillä työllisyys, työllisyys ja työllisyys. Historian valossa tämä on ollut ymmärrettävää valtiollisten kaivostoimijoiden vaurastuttaessa kansakuntaamme. Kuitenkin tulevaisuuteen katsomalla, ei kaivosteollisuudella Suomi nouse. Kuinka monessa mainoksessa kaivoslaitosten malmiröykkiöt kiilaavat porojen, revontulien ja puhtaiden vesien ohitse? Tulevaisuudessa matkailu toimialana ja leivän pöytään tuojana tulee kasvamaan ja luomaan positiivista Suomi-Kuvaa. Ei kipsisakka-altailla saa myytyä, vaikka kuinka viestintäkonsultille maksaisimme.

On totta, että kaivos, sijaitseepa se missä hyvänsä, tuo alueelle positiivisen työllisyysvaikutuksen, joka on usein vertaansa vailla. Kaivoksen taru on kuitenkin rajallinen ja kerran louhittua malmia ei takaisin ilmesty louhittavaksi. Ei näin ollen työtä tarvita maata uudestaan tuottavasti mylläämään. Kuten Kuusamon tapauksessa, miltei poikkeuksetta muuallakin, kaivostoiminta olisi tullut olemaan kansainvälisen yhtiön käsissä. Työn ratas kyllä Suomessa pyörii ja kenties kartuttaa kunnan verotuloja. Voitot valuvat kuitenkin pääkonttoreihin ja sijoittajien tileille maailmalle.

Jos Kuusamoon yrittänyt kaivosjätti olisi ollut kotimainen toimija, kuten aikanaan kaivosalalla meillä on ollut, olisi vihreää valoa voinut kenties tietyin reunaehdoin näyttää. Nyt kuitenkin kansainvälinen pöytälaatikkofirma sai näpeilleen – ja tämä oli sille aivan oikein.

Kaikki duuniin

Saattoipa nuori haluta töitä. Hän käveli TE-toimistoon, missä hänet otettiin vastaan ja alettiin toimeen. Pian nuori laitettiin kotiin: palaillaan!

Viikon päästä hän sai kirjeen, joka sisälsi tulosteena työpaikkoja. Ajattele: tulosteena! Näppärä nuori olisi itse löytänyt samat tiedot internetistä – ja oli varmaan löytänyt ja ottanut yhteyttä (työ)paikkoihin. Mitä virkaa kuvatulla puljulla oli? Joutaisi räjäyttää!

Nuorisotyöttömyys osana työttömyyttämme on aikamme suuri ongelma. Yksi syrjäytynyt nuori maksaa yhteiskunnalle laskentatavasta riippuen 1,2–1,5 miljoonaa euroa, eikä näiden nuorien määrää tiedä kukaan. Hupsua on, että aikanamme tiedämme tarkalleen muun muassa, montako lehmää tiloillamme on.

Onneksi alun esimerkki ei ole Savosta, mutta se ei tarkoita, että meillä olisi varaa tuudittautua tyytyväisyyteen. Nuorisotyöttömyysaste on meillä muuta maata pienempi, sen ollessa noin 22 %. Jotain on siis tehty oikein, mutta paljon on vielä tehtävää, jotta yksikään – niin nuori kuin ikinuorikin – ei jäisi työttä. Yksi hanke tällä saralla on Nuoret duuniin 2017, joka pyrkii puolittamaan Pohjois-Savossa alle 30-vuotiaiden työttömyyden. Tavoite on kova, mutta niin on tarvekin.

Työttömyyden vaikutukset kansantalouteen mitataan miljardeissa, eikä vaikutuksia yksittäiseen työttömään ihmiseen voi sivuuttaa. On kyse kuitenkin ihmisestä eikä vain tilastomerkinnästä. Esimerkiksi Iisalmessa yleinen työttömyysaste huitelee 17 %:n paikkeilla ja pitkäaikaistyöttömien sakkomaksut rokottavat kaupunkia noin 1,5 miljoonalla eurolla vuodessa. Näille rahoille löytyisi varmasti muutakin käyttöä.

Eri työllisyystoimijoiden viranomaisista hankkeisiin, nuorisotyöstä yrityksiin tulisi reippaasti ravistella nykyisiä malleja: olla innovatiivisia. Ei työllistäminen tosin yksinkertaista ole. Tämän olen huomannut muun muassa Nuoret Duuniin 2017 -hankkeen ohjausryhmän selkeästi nuorimpana jäsenenä. Tuolla istun ainoana nuorena johtajien ja päälliköiden seassa.

Viranomaiset luulevat useasti tietävänsä, mitä työttömät tarvitsevat työllistyäkseen tai mitä koulutusta he ovat vailla. Kuka 55-vuotias pitkäaikaistyötön, lievästi päihdeongelmainen, hyötyy atk-kurssista tai kuka paljon pätkätöitä tehnyt tohtorismies CV-pajasta? Erilaiset kurssit monesti kaunistelevatkin tilastoja, kun työtön ei olekaan kurssilaisena ”työtön”. Paras esimerkki todellisuudentajun katoamisesta oli se, että eräässä 600 000 euron arvoisessa ammattikoululaishankkeen ohjausryhmässä pienivirkaisin henkilö oli vararehtori. Nuoria ei ohjausryhmään huolittu.

Olkoon työtä vailla oleva nuori tai jo varttuneempi, tulisi työllistämisen täsmäaseen osua maaliinsa. Tähän tarvitaan tiedustelutietoa, mikä ei itsestään komentokeskukseen kantaudu: etsivään työhön ja osallistavuuteen on panostettava.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 28.10.2016.