Kuka pääsee opintielle – ja miten?

Korkeakoulut ovat juuri ilmoittaneet opiskelijavalintojensa tuloksista. Useassa kodissa on iloittu, mutta vielä useammassa on kohdattu pettymyksiä: paikkaa kun kaikille halukkaille ei ole. Kevään valinnoissa oli myös enemmän jännitettävää, sillä poikkeusolosuhteet pakottivat korkeakoulut luovimaan valintaperusteita ja -kokeita miettiessään.

Tarkoitukseni ei ole pohtia sitä, miten hyvin opiskelijavalinnat järjestettiin poikkeusaikana, vaikka ihan nappiin kaikki koetukset eivät menneetkään. Pohdin mieluummin, miten erilaiset lähtökohdat nuorilla on hakea korkeakoulutuksen piiriin ja erityisesti lopulta päätyä opin tielle. Myös korkeakoulujen todistusvalintaa ja ensikertalaiskiintiötä on hyvä tuumata, sillä ylioppilastodistuksen ja ensikertalaisuuden painoarvo on kohtuuton. Tämä on johtanut tilanteeseen, missä ylioppilastodistukseen hinkataan E:n ja L:n rivejä unelma-alalle pääsyn turvaamiseksi.

Herään pohtimaan sitä, millaiset valmiuden nuorilla on jo teininä lähteä tähtäämään kohti unelmiaan. Todistusvalinnan – siis ylioppilastutkinnon painoarvo – on noussut merkittävästi ja tästä vuodesta alkaen merkittävä osa korkeakouluopiskelijoista valitaan pelkän ylioppilastutkinnon perusteella. Tämä tarkoittaa sitä, että päätös uraunelmista on tehtävä jo lukion alkumetreillä. Pääsykokeisiin valmentavista kursseista, joista opiskelijavalintauudistuksella on haluttu päästä eroon, on siirrytty myymään ylioppilastutkintoon valmentavia abikursseja.

Muistan hyvin erään nuoren parin keskustelun bussissa Helsingissä. Takanani istuva nuori kertoi, kuinka hän tähtää parin vuoden opintojen jälkeen ulkomaille ja siitä kohti unelmiaan. Paluun Suomeen hän näki mahdollisena. Ajattelin, että onpa kypsää puhetta korkeakouluopiskelijalta. Hämmästyin kuitenkin, sillä selvisi, että hän oli juuri aloittanut lukion. Todennäköisyyksien valossa tulevaisuuskuvan taustalla oli vanhempiensa koulutus sekä käymänsä arvostettu lukio. Toki saattoi olla toisinkin.

Onneksi yliopistojen ovet eivät jää täysin kiinni, vaikka ylioppilastodistuksessa ei komeilisi L:n rivi. Muun muassa Itä-Suomen yliopisto tulee valitsemaa ensi vuonna lähes 500 opiskelijaa 40 eri oppiaineeseen avoimien yliopisto-opintojen perusteella. Myös pääsykokeet säilyvät väylänä kaikille, joskin ensikertalaisille varattavat kiintiöt ovat merkittävät.

Viime hallituskaudella toteutetun opiskelijavalintauudistuksen tavoite oli saada nuoret nopeammin työelämään sekä lisätä opintopolkujen joustavuutta. Kuitenkin näyttää siltä, etteivät tavoitteet toteudu ja toimenpiteet kääntyvät itseään vastaan. Lukiossa opiskellaan pidempään sekä välivuosia kertyy.

Välivuotta ei pidä nähdä lähtökohtaisesti huonona asiana. Monelle välivuosi ennen korkeakouluopintoja voi kirkastaa, mitä sitä isona haluaa tehdä. Kuitenkin yhä useamman välivuodet menevät nykyisin korkeakouluun pyrkiessä.

Kysyä sopiikin, että mikä olisi paras tapa joustavoittaa opintoja ja saada sen myötä nuoret nopeammin kiinni työelämään. Viime hallituskauden toimenpiteet siihen eivät ainakaan näytä pääsevän.

* Teksti on julkaistu Iisalmen Sanomissa 16.7.2020.

Kotiläksyt tehden parhaaseen tulemaan

Deliberatiivinen demokratia lienee tuntemattomampi käsite monelle meistä, vaikka yliopistossa oppia päihimme otamme.  Kauas on tultu keskusteluperinteestä, jota Kreikan kukkukoilla harjoitettiin. Deliberatiivinen demokratia ei tarkoita liberaalin politiikan räjäyttämistä tai demokratian vapauttamista näkymättömän kouran vietäväksi. Deliberatiivinen demokratia, päätöksenteko, on keskustelua, joka lopulta oikeuttaa päätökset ja antaa osapuolille tiedon siitä, mitä on tavoiteltu.

Pidimme tiistaina 13.12. Itä-Suomen yliopiston kollegion ja hallituksen yhteisen kokouksen kunnolla keskustellen Kuopiossa. Kuten tiedämme, on yhteistä yliopistoamme kritisoitu reippaasti ulkoa ja sisältä. Vuosi on ollutkin melkoista jumppaa yliopiston hallinnossa. On meitä kehuttukin, joskaan positiivinen vire harvemmin purjeita pulleiksi vetää.

Usein päätöksenteon ja päätösten kritisointi johtuu, yllätys yllätys, huonosta tiedonkulusta ja siitä, ettei asioista ole keskusteltu riittävän kattavasti. Eri osapuolet kokevat miltei poikkeuksetta, ettei tieto yksinkertaisesti tarpeeksi kulje ja ettei asioihin saa tarpeeksi vaikutettua. Tämä on jokseenkin surkuhupaista, sillä nykyään meillä on aparaatteja sosialistisesta mediasta lähtien tiedonkulkua parantamaan. Nämä ovat keinoja siihen, kuinka tietoa voidaan välittää, mutta se ei riitä. Ne eivät kuitenkaan korvaa kasvokkaista vuorovaikutusta: aitoa kohtaamista.

Niin, ja ei ongelma ole yksin korkeakoulukentän, vaan sama ilmiö on tuttu päätöksenteossa kaikkialla. Ihmiset eivät keskustele tarpeeksi, he vain agitoivat eri foorumeilla, kirjoittavat omia totuuksiaan. Minulle päätöksenteko keskusteluineen tarkoittaa myös toisen kuuntelua ja tarvittaessa oman mielipiteen muuttamista uudelle uralle, mikäli porina tähän lopulta johtaa. Itse kunkin vain pitää tarttua tilaisuuteen, nykäistä hihasta ja alkaa keskustella rohkeasti. On myös uskallettava ottaa riski olla hakoteillä. Jäljempi tuntuu kuitenkin olevan aikanamme kovin vaikeaa.

Keskustellen kuitenkin päästään parhaisiin lopputulemiin. Ei kokouksissa kaikkea tarvitse puida auki, mutta käytävillä ja sidosryhmien kanssa keskustelemalla tulee kotiläksyt tehtyä. Läksyt valmiina onkin hyvä mennä näyttämään kyntensä foorumilla kuin foorumilla.